Uimaretki.

Puhuin jo aiemmin siitä, etten osaa vältellä teoreettisia riskejä, kuten pehmeää juustoa (no oikeasti olenkin melkein kokonaan vältellyt sitä), mutta muuten olen raskauden myötä tullut varovaisemmaksi. Huomasin sen selkeästi kun olimme täällä kaukomailla snorklausreissulla. Mulle snorklaus on yleensä sellaista rentoa polskimista trooppisissa vesissä, mutta tällä ”merisafarilla” sen tarkoitus oli (vähän yllättäenkin) nähdä valasthaita, rauskuja ja delfiinejä. Niitä varten ajettiin moottorikumiveneellä merelle. 

Kun sitten spottasimme ensimmäisen valashain, kaikki 15 seurueen jäsentä hyppäsivät evineen parveilemaan veteen, minä myös. Mä tykkään yleensä olla vedessä, mutta jostain syystä se ahdisti mua nyt vähän. Mua ahdisti, kun tollaset tilanteet saa ihmisistä vähän itsekkäitä. Harvinaisen eläimen näkemisen vuoksi on ok vähän potkia muita pois tieltä. Mua ahdisti, kun hörppäsin merivettä ja se, että kumivene ajoi läheltä ihmisiä. Sitten mua ahdisti, kun katselin, kuinka kaus yksinäiset snorklaajat ajautuivat veneestä isojen aaltojen keskellä. Kun palasin ekalta vesireissulta veneeseen, ajattelin, että ei mun tarvi olla tuolla. Mä oon tehnyt elämässäni ihan tarpeeksi kreisejä juttuja. En ollut nähnyt valashaita kuin evän verran, mutta päätin, että mulle riittää. 

Ja kas, lopulta kävi niin, että valashaita saapui veneemme ympärille parvi. Ne on ilmeisesti niin uteliaita olentoja, että niille oli ihan ok tulla läpsimään veneen kylkiä pyrstöllään. Sain ihailla niiden pilkukkaita selkiä oikein hienosti veneestäkin. Upeita elukoita. Illalla nukkumaan mennessä silmien edessä vaelteli vieläkin niitä rauhallisia jättiläisiä. Makasin bambumajassa pimeässä ja kuuntelin merta. Tunnustelin potkuja vatsassani ja mietin, että valashaiden näkemisessä oli jotain samaa. Vähän maagisen olentoja pinnan alla, jossa on toinen todellisuus. Valashait näin, mutta niitä ei voinut koskea. Vauvan liikkeet tunnen, mutta sitä en näe. Silti molemmat on ihan yhtä todellisia kuin minä. Ihan hullua.