Vauva.

Viiko se sitten syntyi! Elossa ja terveenä! Uskomatonta. Ja hienoa.

Lapsen isä oli lopulta sitten Kättärillä mukana ja sekin meni oikein mainiosti. Aika perinteinen synnytys, en edes yrittänyt joogahengittää kipua pois. Arvioin kokemuksen kysyttäessä arvosanalla yhdeksän. Ehkä siinä oli vähän liioittelua ja kiitollisuutta siitä, että kaikki meni mallikkaasti, mutta hyvä fiilis kuitenkin jäi. Ainut iso ongelma mun mielestä oli se, että jouduin olemaan supistusten kanssa himassa niin pitkään, suunnilleen puolivuorokautta. Lopulta ne antoi luvan saapua, kun olin soittanut neljä kertaa ja supistukset oli olleet jo pitkään säännöllisiä. Se oli kyllä aika kauheaa. Onneksi saatiin sitten saman tien jäädäkin sinne, en olisi enää kestänyt taksimatkaa kotiin. Pienempänä miinuksena, että huomasin vasta himassa, että mun lonkassa/alaselässä on joku hämmentävästi jumissa ja uskoisin, että se on synnytyksestä. Mutta huomenna on neuvolan kotikäynti, kyselen sitten siinä.

Kättäri oli mun mielestä monessa mielessä mielenkiintoinen paikka. Oltiin kolme yötä perhehuoneessa ja se tuntui vähän leirikoululta, kun koko ajan syötiin sellaista laitosruokaa. Ehkä kirjoitan siitä havaintoja joskus lisää.

Nyt ollaan sitten kotona totuttelemassa uuteen elämään. Olen ollut kaksi yötä itekseni vauvan kanssa, kun lapsen isä palasi asuinmaahansa. Tähän mennessä on mennyt ihan kivasti. Vielä ei olla poistuttu kotoa. Kuten odotinkin, en ole mikään super luonteva pullan pehmeä äiti vaan vähän kärsimätön ja mukavuuden haluinen. Tykkään silti lässyttää ja paijata vauvan selkää. Googlaan kakkaan liittyviä asioita ja yritän käsittää, että tämä on mun arkea nyt. Imettämistä ja vaippoja tosi isoksi osaksi. Ei ikuisesti, mutta niin pitkäksi ajaksi, että muuta ei nyt kannata ajatella hirveesti. Hämmentävintä tässä on nimenomaan se pysyvyys. Tämä ei ole projekti. Toki vauva-aika loppuu joskus, mutta sitten tulee uusia vaiheita ja vaikeuksia. Uusia mahdollisuuksia mokata ja tehdä seuraavalla kerralla oikein. Ei. Pysty. Käsittämään.