Yh-äiti

Lähipiirissäni ei ole ainuttakaan yh-äitiä. Tuttavapiirissäni vietetään Facebookin perusteella ”yh-päiviä” tai korkeintaan viikkoja, kun puoliso on matkoilla. Täytyy myöntää, että koko käsite on mielessäni aika latautunut. Jostain syystä se tuntuu vähän epäonnistumiselta. Tulee mieleen uhriutuva ihminen, jolla ei ole varaa mihinkään kivaan eikä aikaa millekään hauskalle. Sellainen tyyppi, joka valittaa, kun lapsilisiä leikataan viidellä eurolla. Sitten tulee mieleen keskivartalolihavuus, eroriidat, rasvainen tukka ja veluuriverkkarit (vai mikä se materialli on?).

En ikinä ajatellut haluavani sellaiseksi. Ei sellaiseksi haluta, vaan päädytään. Pelkään, että jos tästä lapsi syntyy, sen käytöstä syynätään jotenkin ekstra tarkkaan, kun se ei kasva kahden vanhemman perheessä. Pelkään, että itse ydinperheessä kasvaneena en osaa samaistua sen ulkopuolisuuden tunteeseen. Omalla kohdalla pelkään ehkä eniten sääliä. Että ihmiset ajattelee, että olen jotenkin typeryyttäni päätynyt tähän tai minulta puuttuu jotain. Olen kuitenkin ajatellut selviäväni sosiaalisesta epämukavuudesta ja jopa siitä arjesta ihan hyvin. Olen valkoinen, keskiluokkainen heteronainen, joka on elämässään tähän mennessä tehnyt suhteellisen ”oikeita” valintoja – asiat on mulle suhteellisen helppoja. Uskon kuitenkin, että jos tuntisin yhdenkin yh-ädin, en uskaltaisi lähteä tähän ollenkaan. 

Yksi kaverini on syntynyt suunnilleen samanlaisiin oloihin mihin tämä lapsi syntyisi. Hän oli uutisesta innoissaan. On kuulemma kiva olla olemassa. Se tuntui kyllä hyvältä kuulla, vaikka rehellisesti sanottuna en ole lähtenyt tähän yhtään sen lapsen, vaan ihan itseni takia.

Tämä teksti on oikeasti kirjoitettu melkein kokonaa jo reilu kuukausi sitten, mutta nyt vasta uskallan ryhtyä julkaisemaan näitä. Ensin tulee siis monta vanhaa tekstiä ja ehkä vasta sitten jotain uutta.