Yksin.

Tänään tuntui pitkästä aikaa hetken raskaalta ja yksinäiseltä.

Ehkä se johtui siitä, että vietin ihanan viikonlopun seurassa, johon kuulun niin vahvasti, kuin minä nyt kuulun mihinkään ja kontrasti arkeen oli kova. Pirkko kiersi auvoisesti syleissä, mutta silti selkää kolottaa sen kantamisesta. Tyyppi on jo tuplat ja vähän päälle.

Ehkä se johtui siitä, että lapsen isä on tulossa kaupunkiin ihan kohta, toisaalta ihan liian myöhään ja toisaalta aivan liian pian. Toisaalta helpotus, toisaalta vaivaa ja säätöä. 

Lueskelin blogeja ja niiden ”Aah, oot niin ihana, kaunis pupu!” -kommentteja ja mietin, että miksi mä en osaa olla tollainen tyttö. Pohdin, että miksi en kaipaa uusia mammakavereita. Pohdin, että puhunko normikavereille liikaa vauvoista.

Pohdin, että enkö mä oikeasti enää ikinä halua seurustella vai olenko vain hyväksynyt todennäköisyydet liiankin hyvin − tässä kaupungissa on hillitön määrä ihania vapaita (ja lapsettomia) naisia ja tosi vähän edes mukiin meneviä miehiä.