Isoja askeleita

Viime viikonloppuna se sitten lopulta tapahtui.

Lapsi innostui lopulta kävelemisestä oikein kunnolla, ja nythän sitä ei sitten pitele mikään.

Kesällä yksivuotisneuvolasta tuli lähete fysioterapeutille, kun lapsi ei ollut vielä edes kunnolla noussut seisomaan omin avuin. Silloin se kuitenkin tsemppasi ja nousi pystyyn päivää ennen fysioterapeutilla käyntiä. Nyt olin varma, että jos kävely ei vielä puolitoistavuotisneuvolassa suju, joudumme taas erityistarkkailuun. Mutta lapsi oli taas ajantasalla, ja eilisellä neuvolareissulla se tepsuttikin pitkin käytäviä aivan onnessaan. Parin kuukauden maltillinen harjoittelu kotona – ensin muutama askel, sitten jo olohuoneen reunasta toiseen kulkeminen – on selvästi tuottanut tulosta, koska nyt kävely yhtäkkiä sujuukin tosi mallikkaasti ja lapsi osasi lääkärin houkuttelemana jopa potkaista palloa (mikä oli minulle yllätys).

Muutenkin tällä kertaa meni sangen mallikkaasti. Lapsen rakentamaa tornia kehuttiin tosi korkeaksi (ja minä huomautin, että kyllä se korkeammankin osaa rakentaa), tyttö kiipesi näytöksenomaisesti seisomaan tuolille ja kiljui muun muassa auto- ja kärry-sanoja niin antaumuksella, ettei jäänyt epäselväksi, tuleeko sitä puhetta jo. Lääkäri oli tyytyväinen, kun kerroin että juu, kyllä se kiipeää syöttötuolin kautta ruokapöydälle, ja juu, parin sanan lauseitakin jo tulee. Lisäksi tyyppi oli kasvanut puolessa vuodessa kuusi senttiä, joten kasvustakaan ei jurputettu. Kaikkien käyrien alla toki edelleen mennään, mutta tasaisesti omaa tahtia. Ja nyt lapsi on jo isompi kuin minä vastaavassa iässä.

Voi mikä ihana tyyppi.