Onneksi on apua

Tänäaamuna olin kovin onnellinen siitä, että jaksoin viime talvena neuloa erittäin värikkäät villasukat. Lapsi tuijotti niitä onnessaan monta minuuttia, ja minä sain väsyneeseen aamuun lisää aikaa lukea lehteä ja olla ihan hiljaa. Lisäksi villasukat tuntuivat ihanilta flunssan iskettyä kunnolla yön aikana.

Nyt, potiessani kolmatta kunnon flunssaa sitten lapsen syntymän, olen taas erityisen kiitollinen siitä, että neuvolassa minua komennettiin ottamaan yhteyttä kaupungin kotipalveluun. Nyt tiedän, että taas muutaman päivän päästä tuttu hoitaja tulee meille avuksi pariksi tunniksi, ja viimeistään silloin saan tehtyä hommia jotka nyt auttamatta jäävät rästiin.

Vanhan Ylen uutisen mukaan harva edes tietää koko kotiavusta, vaikka sitä on ollut taas saatavilla vuoden 2015 alusta. Sen perusteella mitä omien kavereideni kanssa olen jutellut niin jonkinlainen mysteeri se kotiapu kyllä vielä monelle on. Moni on kyllä kuullut sellaisen olemassaolosta, mutta epäselväksi on jäänyt, miten apua saa ja miten systeemi toimii. Ja nyt kun asiaa mietin, niin enpä minäkään oikeastaan tarkalleen ottaen tiedä, mitkä kriteerit minä täytin, jotta apua sain. Tiedotukseen siis ehkä kaivattaisiin hiukan lisää selkeyttä.

Minulle kotiavusta puhuttiin neuvolassa jo raskausaikana. Sävy oli mielestäni kiva, sellainen, että apuahan tarvitsevat kaikki, ja että sitä kannattaa hakea jo hyvissä ajoin. Täysin minua ja kykyjäni epäilemättä pohdittiin, että toki yksinhuoltajalla on tiettyjä haasteita arjen pyörittämisessä ja että silloin kotiapu voisi olla vaihtoehto. Sitten keskikesän tappoflunssan aikaan olin ilmeisesti neuvolassa sen verran uupuneenoloinen, että terveydenhoitaja otti asiakseen kirjoittaa minulle lapulle numeron johon soittaa. Ilmeisesti hän oli myös laittanut minusta viestiä johonkin suuntaan, jotta tilanteeni olisi jo tiedossa soittaessani. Niinpä sitten soitin, ja sain lupauksen palveluseteleistä. Työläintä koko hommassa oli toimittaa kopiot omista tuloista (palvelusta siis maksetaan, ja maksun suuruus riippuu tuloista) ja saada sovituksi ensimmäinen apukerta. Sen jälkeen homma onkin hoitunut sujuvasti suoraan meillä käyneen auttajan kanssa.

Nyt meille luvatut tunnit kotiapua on kohta käytetty, ja päätös tehtiinkin kerralla vain kolmeksi kuukaudeksi, mikä on pian kulunut. Luulen, että pärjämme tästä eteenpäin omin voimin, ja kun lapsi on vähän isompi, se on helpompi viedä hoitoon kavereilleni. On silti kiva tietää, että tarvittaessa apua voisi saada uudestaankin.