Kasvatan huligaania
”Päivä on mennyt muuten hyvin mutta hän nappasi toista pientä hiuksista niin napakasti että niitä irtosi kunnon tuppo”, kertoo lastentarhanopettaja kun haen tyttären päiväkodista. Jaahas. En oikein tiedä mitä vastata.
Lapsi on aina ollut kova kiskomaan hiuksia, ja nykyään se on sen mielestä erityisen kiva juttu. Lisäksi se rakastaa muun muassa heitellä ruokaa lattialle ja repiä kirjoja kirjahyllystä. Näitä kaikkia olen kieltänyt kieltämästä päästyäni, mutta teho ei tunnu kummoiselta. Oikeastaan kiellot tuntuvat vain innostavan lasta, sen mielestä ne ovat hauskaa leikkiä. Lapsi selvästi koettelee omia ja aikuisten rajoja, testaa mikä kaikki kielletään milloinkin, ja onko kaikilla aikuisilla samat säännöt. Se tuntuu suuresti nauttivan tehdessään asioita, jotka on kielletty.
Olen miettinyt, että sanonko sille liian nätisti, hymyilenkö vaikka vahingossa kieltäessäni. Mutta ihan siitäkään ei taida olla kysymys, koska voin vannoa ettei äänensävyny ole mikään lempeä tytön roikkuessa melkein koko painollaan hiuksissani. Silti teho on silloinkin yhtä surkea, ja lapsen sormet pitää vääntää auki ennen kuin sen saa irrotettua.
Olenkin koettanut viestiä muilla tavoin. Sanoessani ei, saatan esimerkiksi pitää lapsen käsistä kiinni niin ettei se pääse tekemään tohelointiaan. Ja jos homma jatkuu, istun vaikka nojatuoliin hiusten repimisen loppumiseksi, tai vien lapsen omaan sänkyynsä hetkeksi, jotta se ei yksinkertaisesti pääse kirjahyllyn kimppuun. Ne tietysti lopettavat kielletyn toiminnon hetkeksi, mutta en ole täysin vakuuttunut, tajuaako lapsi, mistä sitä rangaistaan. ruokailussa tasapainottelen sen kanssa, ollako tiukka voi koettaako saada lapsi syömään. Kun samaan aikaan pitäisi päästä eroon maidon lipittelystä, ei ole kovin toimiva tapa lopettaa ruokailua heti kun jotain lentää lattialle, mutta toisaalta siinä vaiheessa kun lapsi mättää kourallisia mustikkaista puuroa lattialle, päähänsä ja pöydälle, on jo menty liian pitkälle.
Alkaa vaikuttaa siltä, että kasvatan pientä huligaania. Se on samaan aikaan pieni söpöläinen joka hurmaa kaikki kaikkialla – on hymyilevä, vilkuttelee ja laulelee – mutta olettaa aina saavansa tahtonsa periksi. Se on ihan syntymästään saakka osoittanut oman tahtonsa varsin selkeästi ja kovaäänisesti, ja jatkaa edelleen. On toki kiva, että omaa tahtoa löytyy, enkä vähempää omalta lapseltani odottaisikaan, mutta kyllä porukassakin pitää pärjätä ja omaa vuoroa osata odottaa. Omaan viehätysvoimaansa loputtomiin luottava lapsi joka ei tottele ketään ei ole ainakaan oma toiveeni.
Onneksi päiväkodissa opetellaan ja opetetaan myös käytöstapoja ja oletan, että siellä myös muut lapset näyttävät tyttärelleni, että ihan mikä vaan ei ole ok. Minun roolikseni jäänee pahoitella pikkuhuligaanin tekoja ja pysyä jämäkkänä kotioloissa.