Reilun viikon päästä ollaan niin sanotusti jännän äärellä: lapsi jää ensimmäistä kertaa mummolaan yökylään. Oikeastaan minua ei niin kamalasti jännitä, että miten lapsella menee, sillä tyypillä on tavannut mennä aina muiden hoivissa oikein hyvin. Olen enemmänkin keskittynyt siihen ihanaan ajatukseen, että saan viettää koko päivän kavereideni kanssa riekkuen pitkin Helsinkiä, istua illalla syömässä ja juomassa juuri niin pitkään kuin huvittaa ja – mikä mahtavinta – nukkua aamulla ihan rauhassa niin pitkään kuin nukuttaa.

Mutta vaikka en varsinaisesti murehdi lapsen pärjäämistä, olen silti huomannut viime viikkoina miettiväni aika paljonkin sitä, kuinka usein minun on kohtuullista jättää lapsi muiden hoiviin.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ei lapsessa tarvitse jatkuvasti olla ihan kiinni. Olen alusta asti tyrkännyt lapsen kaikkien halukkaiden syliin suorastaan innokkaasti. Etenkin alkukuukausina, kun lapsi tuntui olevan sylissäni aivan koko ajan, eikä se vielä vierastanut ketään, nautin onnessani niistä hetkistä kun sain juoda kahvit rauhassa, syödä ruoan lämpimänä ja lepuuttaa hartioitani. Minä saan kyllä pitää sitä ihan tarpeeksi, hoin kaikille. Äitiyslomalla oli myös helppo jättää lapsi hoitoon aina kun tilaisuus tarjoutui. Ehdinhän minä sen kanssa olla, sanoin silloin.

Nyt kun olen töissä ja lapsi on päiväkodissa, tilanne tuntuu ratkaisevasti erilaiselta. Siinä missä parin tunnin iltameno oli ennen pieni osa päivästä, se vie nyt lähes kokonaan yhteisen hereilläoloaikamme arki-illasta. En edelleenkään ajattele, että meidän pitäisi olla joka hetki yhdessä, enkä suostu tuntemaan huonoa omaatuntoa esimerkiksi töissäkäynnistä, mutta samalla suhtaudun aika nöyrästi siihen, että yksivuotias nyt vain kaipaa äitiä (tai siis vanhempiaan, mutta meillähän se olen vain minä). Ei tunnu reilulta, että kiikuttaisin sen päiväkotipäivän jälkeen johonkin muuhun hoitoon kovin usein.

Tässä kohtaa minulla on vähän riittämätön tunne. Jos lapsella olisi toinen vanhempi, olisi mielestäni selvää, että lapsi voi viettää aikaa sen toisen vanhemman kanssa kahdestaan. Mutta kun ei sillä ole, sillä on vain minut, ja pakostikin ajattelen, että kaikkien muiden kanssa se on hoidossa, vähän poikkeustilassa. On aika hankala yhtälö, kun samalla on myös selvää, etten itse millään jaksa, jos en saa omaa aikaa.

Elokuu on ollut tasapainottelua. Olen juhlinut aamuyöhön Flowssa ja istunut pitkällä illallisella ihanan ruoan äärellä, mutta toisaalta myös viettänyt lamaannuttavan väsyneitä iltoja lapsen kanssa kahdestaan kotona. Vaikka olen saanut viettää vastuutonta elämää ilman lasta, olen kaivannut rentoutumisen hetkiä melkein enemmän kuin kertaakaan lapsen synnyttyä. Ja olen miettinyt kerta toisensa jälkeen, että mikä on tarpeeksi, mikä on sopivasti. Miten usein on ok jättää lapsi muiden hoiviin, kuinka paljon omaa aikaa oikeastaan saan vaatia, mikä on sopiva määrä itsekkyyttä?

Samalla koetan muistuttaa itselleni, että onhan sillä lapsella muitakin kuin minut. Toki, ei minua kukaan korvaa, mutta on lapsella muitakin sille tärkeitä ihmisiä – ja nythän niitä ihmissuhteita luodaan, jotka kantavat sitten myöhemminkin. En ole koskaan ajatellut esimerkiksi veljenlasteni kanssa aikaa viettäessäni, että ne olisivat vain jossain säilytyksessä kanssani. Pikemminkin olen miettinyt, kuinka hienoa on että saamme viettää aikaa yhdessä, koska siinähän meidän suhteemme muodostuu. Omasta lapsestani näen selvästi, että esimerkiksi isovanhempia se osaa jo kaivata, ja että niiden kanssa lapsella on turvallinen olo. Myös kummit ovat jo selvästi lapselle tärkeitä. Ei sellaisten tyyppien kanssa ajan viettäminen varmastikaan lasta riko.

Riittämättömyyden tunne tuskin on katoamassa, mutta pidän myös tosi tärkeänä sitä, etten uuvuta itseäni, sillä siihen minulla tai lapsella ei oikeasti ole varaa. Uupumuksen kanssa ei kokemukseni mukaan kannata odotella liian pitkään, ja siksi sitä omaa aikaa on otettava nyt, kun siihen on mahdollisuus ja kun vielä jaksaa sen mahdollisuuden järjestää. Jos esimerkiksi huoleton aamu yksin kotona auttaa jaksamaan ne lukuisat aamut jolloin lapsi herättää aivan liian aikaisin huonosti nukutun yön jälkeen, ei ehkä kannata turhaan laskea, montako minuuttia lapsi milläkin viikolla on kenenkin seurassa.