Paljonko lapsesta saa olla erossa?

Reilun viikon päästä ollaan niin sanotusti jännän äärellä: lapsi jää ensimmäistä kertaa mummolaan yökylään. Oikeastaan minua ei niin kamalasti jännitä, että miten lapsella menee, sillä tyypillä on tavannut mennä aina muiden hoivissa oikein hyvin. Olen enemmänkin keskittynyt siihen ihanaan ajatukseen, että saan viettää koko päivän kavereideni kanssa riekkuen pitkin Helsinkiä, istua illalla syömässä ja juomassa juuri niin pitkään kuin huvittaa ja – mikä mahtavinta – nukkua aamulla ihan rauhassa niin pitkään kuin nukuttaa.

Mutta vaikka en varsinaisesti murehdi lapsen pärjäämistä, olen silti huomannut viime viikkoina miettiväni aika paljonkin sitä, kuinka usein minun on kohtuullista jättää lapsi muiden hoiviin.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ei lapsessa tarvitse jatkuvasti olla ihan kiinni. Olen alusta asti tyrkännyt lapsen kaikkien halukkaiden syliin suorastaan innokkaasti. Etenkin alkukuukausina, kun lapsi tuntui olevan sylissäni aivan koko ajan, eikä se vielä vierastanut ketään, nautin onnessani niistä hetkistä kun sain juoda kahvit rauhassa, syödä ruoan lämpimänä ja lepuuttaa hartioitani. Minä saan kyllä pitää sitä ihan tarpeeksi, hoin kaikille. Äitiyslomalla oli myös helppo jättää lapsi hoitoon aina kun tilaisuus tarjoutui. Ehdinhän minä sen kanssa olla, sanoin silloin.

Nyt kun olen töissä ja lapsi on päiväkodissa, tilanne tuntuu ratkaisevasti erilaiselta. Siinä missä parin tunnin iltameno oli ennen pieni osa päivästä, se vie nyt lähes kokonaan yhteisen hereilläoloaikamme arki-illasta. En edelleenkään ajattele, että meidän pitäisi olla joka hetki yhdessä, enkä suostu tuntemaan huonoa omaatuntoa esimerkiksi töissäkäynnistä, mutta samalla suhtaudun aika nöyrästi siihen, että yksivuotias nyt vain kaipaa äitiä (tai siis vanhempiaan, mutta meillähän se olen vain minä). Ei tunnu reilulta, että kiikuttaisin sen päiväkotipäivän jälkeen johonkin muuhun hoitoon kovin usein.

Tässä kohtaa minulla on vähän riittämätön tunne. Jos lapsella olisi toinen vanhempi, olisi mielestäni selvää, että lapsi voi viettää aikaa sen toisen vanhemman kanssa kahdestaan. Mutta kun ei sillä ole, sillä on vain minut, ja pakostikin ajattelen, että kaikkien muiden kanssa se on hoidossa, vähän poikkeustilassa. On aika hankala yhtälö, kun samalla on myös selvää, etten itse millään jaksa, jos en saa omaa aikaa.

Elokuu on ollut tasapainottelua. Olen juhlinut aamuyöhön Flowssa ja istunut pitkällä illallisella ihanan ruoan äärellä, mutta toisaalta myös viettänyt lamaannuttavan väsyneitä iltoja lapsen kanssa kahdestaan kotona. Vaikka olen saanut viettää vastuutonta elämää ilman lasta, olen kaivannut rentoutumisen hetkiä melkein enemmän kuin kertaakaan lapsen synnyttyä. Ja olen miettinyt kerta toisensa jälkeen, että mikä on tarpeeksi, mikä on sopivasti. Miten usein on ok jättää lapsi muiden hoiviin, kuinka paljon omaa aikaa oikeastaan saan vaatia, mikä on sopiva määrä itsekkyyttä?

Samalla koetan muistuttaa itselleni, että onhan sillä lapsella muitakin kuin minut. Toki, ei minua kukaan korvaa, mutta on lapsella muitakin sille tärkeitä ihmisiä – ja nythän niitä ihmissuhteita luodaan, jotka kantavat sitten myöhemminkin. En ole koskaan ajatellut esimerkiksi veljenlasteni kanssa aikaa viettäessäni, että ne olisivat vain jossain säilytyksessä kanssani. Pikemminkin olen miettinyt, kuinka hienoa on että saamme viettää aikaa yhdessä, koska siinähän meidän suhteemme muodostuu. Omasta lapsestani näen selvästi, että esimerkiksi isovanhempia se osaa jo kaivata, ja että niiden kanssa lapsella on turvallinen olo. Myös kummit ovat jo selvästi lapselle tärkeitä. Ei sellaisten tyyppien kanssa ajan viettäminen varmastikaan lasta riko.

Riittämättömyyden tunne tuskin on katoamassa, mutta pidän myös tosi tärkeänä sitä, etten uuvuta itseäni, sillä siihen minulla tai lapsella ei oikeasti ole varaa. Uupumuksen kanssa ei kokemukseni mukaan kannata odotella liian pitkään, ja siksi sitä omaa aikaa on otettava nyt, kun siihen on mahdollisuus ja kun vielä jaksaa sen mahdollisuuden järjestää. Jos esimerkiksi huoleton aamu yksin kotona auttaa jaksamaan ne lukuisat aamut jolloin lapsi herättää aivan liian aikaisin huonosti nukutun yön jälkeen, ei ehkä kannata turhaan laskea, montako minuuttia lapsi milläkin viikolla on kenenkin seurassa.

 

Perhe Vanhemmuus

Kesä jona vauvasta tuli lapsi

20180713_083821.jpg

Kaikki sanovat niin nähdessään lapsen. Sukulaiset, kaverit, naapurit, päiväkodin henkilökunta. Onpas se kasvanut. Siitähän on tullut iso.

Oikeasti lapsi on edelleen tosi pikkuinen. Vaikka ikää on nyt vuoden ja kolme kuukautta, sen vaatteiden koko merkinnässä lukee edelleen yleensä ”9-12 months”, ja tuskailin juuri koettaessani löytää riittävän pieniä syyskenkiä sen alle kymmensenttiseen jalkaan. Hiuksia ja hampaita se sentään kasvattaa sellaiseen tahtiin että ihmetyttää.

Joku merkittävä muutos lapsessa on kuitenkin kesän aikana tapahtunut. Vaikkei se vielä kävele ilman tukea, tukea vasten se nousee seisomaan taitavasti ja kävelee tuettuna reipasta tahtia. Ja vaikka sanoja tulee vain muutamia, sen melkein unohtaa kun lapsen kanssa on niin helppo kommunikoida. Sitä voi kehottaa tulemaan syömään tai suihkuun, ja se osaa viedä lelutkin paikoilleen jos vain sattuu huvittamaan. Välillä se unohtuu touhuaan pitkäksi aikaa itsekseen, äheltää eteisessä kenkiä jalkaansa antaumuksella ja kasaa palikoista tornia ja taputtaa itselleen onnistuessaaan. Noh, ”pitkä aika” on toki suhteellinen käsite, mutta tässä kohtaa lasken jo viiden minuutin paikallaan olevan, rauhallisen ja itsenäisen touhuilun pitkäksi ajaksi, mutta joskus on mennyt kymmenenkin!

Se ei tosiaankaan ole enää vauva.

Toisaalta kasvun huomaa myös siinä, että lapsi on alkunut itkeä kun jätän sen päiväkotiin. Keväällähän lapsi jäi päiväkotiin lähes aina ihan iloisena, omien hoitajien syliin se oikein pyrki. Nyt aamut ovat kuitenkin itkuisia, välillä jo päiväkodin pihasta asti. Pahinta on, jos kukaan oman ryhmän kolmesta aikuisesta ei ole vielä paikalla kun saavumme.

Onneksi tilanne ei tullut ihan yllättäen, koska veljentyttärelläni oli aikoinaan ihan samanlainen tilanne, että kesäloman jälkeen hoitoon olikin aiempaa vaikeampi jäädä. Päiväkodin henkilökuntakin on sanonut, että on tavallista, että ihan pienille sopeutuminen on helpompaa kuin hiukan vanhemmille – ja kesäloman jälkeen tilanne alkaa vähän uudestaan, sillä neljä viikkoa on pienille pitkä aika.

Syliin epätoivoissaan takertuva lapsi on toki aika sydäntariipaiseva, mutta kuulemma ainoastaan ihan päivän alku on itkuinen, ja sitten menee oikein hyvin. Ruoka maistuu, päiväunia vedellään pari tuntia, juttua riittää ja lapsi lauleskelee omia laulujaan. Olen luottavainen, että eivätköhän ne aamuitkutkin siitä helpota nyt kun kaikki työntekijätkin ovat palanneet lomilta.

Perhe Lapset