Äitiyskoe

31.7.2018 aitiyskoe

Ei mitään vikaa

Keväällä lapsi lähetettiin tutkimuksiin, koska se on kovin pieni. Kesällä, yksivuotisneuvolassa, terveydenhoitaja halusi sen käyvän myös fysioterapeutilla, kun 13-kuukautinen ei vielä noussut seisomaan ilman pientä avustusta.

Molemmilla kerroilla totesin, että tutkitaan nyt sitten, vaikka mielessäni arvelin, että tuskinpa sieltä mitään ihmeitä löytyy. Lapsi on sentin tarkkuudella samankokoinen kuin minä vastaavassa iässä, ja sen motorinen kehityskin on koko ajan edennyt, vaikkakin toki vähän viiveellä. Hienomotorisesti lapsi kuitenkin on tosi taitava, ja vaikkei sanoja vielä vuoden iässä ollut aktiivisessa käytössä muita kuin ”Ihahhaa” ja ”Heihei”, lapsen kanssa on aina ollut aika helppo kommunikoida.

Fysioterapeuttiaikaa edeltävänä iltana olimme Kampin kauppakeskuksen lastenhoitohuoneessa, kun kaivoin jotain laukustani ja vilkaisin lattialla äheltävää lasta. Ja siinähän se sitten seisoi leluun tukeutuneena. Seuraavana päivänä lapsi – joka koko kevään oli edelleen vain ryöminyt – oli kontannut ja noussut seisomaan fysioterapeutin vastaanotolla, ja arvio olikin, että ei siitä liikkumisesta tosiaankaan tarvitse olla huolissaan. Kesäkuun lopussa lapsi alkoi kävellä taaperokärrynsä kanssa, ja tällä hetkellä se unohtuu jo hetkittäin seisomaan ilman tukea.

Lääkärin toukokuussa määräämien verikokeiden ja luuston iän kartoituksen tuloksetkin tulivat vihdoin postissa. Missään ei todettu mitään poikkeavaa.

Nyt, pian viidentoista kuukauden ikäisenä, lapsi tapailee sanoja ja askelia ja tuntuu ymmärtävän lähes kaiken mitä sille puhutaan. Se konttaa pyydettäessä innoissaan suihkuun, potalle ja ”keinumaan” (eli ulko-ovelle), etsii kissan, ankan tai nallen, hokee ”keikaa” aina keinun nähdessään ja ”että, että” halutessaan tuttipullon (johon se hiukan ristiriitaisesti kyllä yleensä haluaa maitoa) ja laulaa muun muassa Antti Tuiskua (tietenkin kappaletta Keinutaan).

Kun useimmat lapset ikätoverit kävelevät jo oikein sujuvasti ja moni paljon nuorempikin osaa jo reilusti enemmän sanoja, on helppoa ajautua pohtimaan, että onkohan tuo ikuisesti hidas kehittyjä, tai että pitäisikö tästä kaikesta vetää jotain johtopäätöksiä lapsen oppimiskyvystä. Saan toistuvasti muistuttaa itseäni siitä, että paljon tärkeämpää on se, settä lapsi mitä ilmeisimmin on sosiaalisesti oikein hyvin kehittynyt ja ettei esimerkiksi parin kuukauden ero ensimmäisten sanojen oppimisessa tutkitusti kerro siitä, miten kielellinen kehitys myöhemmin tulee jatkumaan.

Ei tuossa lapsessa taida olla mitään vikaa.

Avainsanat: kasvuseuranta, lapsi oppii

Perhe Lapset

25.7.2018 aitiyskoe

Nukkumishommia, osa 2

Tässä jatkoa muutaman viikon takaisille unikoulusepustukselle. Nyt on nimittäin siirrytty seuraavaan vaiheeseen eli siis lapsi nukkuu hyvin! Seuraavassa koetan jotenkin avata että miten tähän päädyttiin, vaikka päällimmäinen tunteeni on, että enhän minä oikeastaan tehnyt tuolle mitään…

Edellinen unikoulurupeamahan siis jäi siihen, että lapsi karjui ja valvoi yöllä tuntitolkulla suuremmin välittämättä mistään mitä tein. Yön sekoilussa oli kuitenkin selvä kaava: lapsi havahtui, mutta oli selvästi väsynyt ja halusi itsekin nukkua. Se saikin unen päästä kiinni, mutta havahtui aina hyvin pian uudestaan. Rohkaisevaa kuitenkin oli se, että lapsi itsekin halusi olla sängyssään. Siispä piti vain kestää muutama yö, ja rasittava vaihe meni kuin menikin ohi.

Seuraava vaihe oli se, että lapsi heräsi pari kertaa yössä, parkaisi, mutta jos otin sen syliin, se halusi heti takaisin sänkyynsä ja halusi vain, että pidän kättä sen selällä, kunnes saa nukahdettua. Toimin näin. Lopetin myös lapsen nostamisen kun ei se sitä edes halunnut, pidin vain kättä selällä. Ja parin yön jälkeen lopetin senkin.

Ja nyt se sitten nukkuu yönsä läpi! Välillä se parkaisee tai kieriskelee sängyssään, jonkun kerran on jopa noussut seisomaan (silloin olen nostanut sen takaisin makuuasentoon), mutta rauhoittuu ihan itsekseen ja jatkaa uniaan. Joskus tutti on tippunut suusta ja sen olen tyrkännyt takaisin huulten väliin, mutta taidan lopettaa senkin ja alkaa suunnitella tutista luopumista.

En voi edelleenkään vannoa, että tämä olisi täysin pysyvä tila, tai että millään tekosillani olisi suora yhteys lapsen uniin, mutta silti, tässä vielä vaiheittain esitettynä unikouluni:

Vaihe 1: Nukahtaminen omaan sänkyyn, ilman maitoa illalla

– Huoledi, että lapsi on kylläinen ja valitse keinosi. Suosittelen lämpimästi ns. musikaalista tylsistyttämistä eli sitä että laulat yhtä ja samaa veisua kunnes lapsi pakenee hoilotusta unten maailmaan. Ei puhetta, ei liikkumista. Sama paikka, sama aika.

Vaihe 2: Yöllä ei juoda maitoa

– Jos lapsi vaatii yöllä juotavaa, anna vettä.

Vaihe 3: Yösyömisen lopettaminen kokonaan

– Itse käytin välivaiheena nokkapulloa, joka ei ollut lapselle kovin mieleinen.

Vaihe 4: Lasta rauhoitellaan vain taputtelemalla/silittelemällä yöllä

Perussäännöt: Esimerkiksi vaiheessa kaksi voi hyvin pysytella jonkin aikaa ja kerätä voimia seuraavaan vaiheeseen. Jos rääkyminen menee aivan järkyttäväksi, tarjoan maitoa, hytkytän lasta sylissä tai otan sen viereeni nukkumaan. Yksi kerta ei pilaa kokonaisuutta. Yöllä ei kuitenkaan puhuta, makuuhuoneeseen ei laiteta valoja, eikä illalla syödä makuuhuoneessa.

–

Voin kertoa, että tämän kokemuksen jälkeen olen kuin uskoon tullut joka haluaa kuuluttaa ilosanomaansa kaikille. Että hei, sen lapsenhan tosiaan voi saada nukkumaan, ihan yksinkertaisin konstein ja ilman suurta huudatusta. Että unikoulu voi mennä aika kivuttomasti, ja tapoja on monia.

Ja että jos yhä horiset että ei se nyt niin paha ole herätä kerran tai pari yössä niin se kertoo vain siitä että et taida muistaa millaista on kun ei tarvitse heräillä ainakaan jonkun toisen takia. Paitsi että horise vaan, jos se auttaa sinua jaksamaan.

Perhe Lapset Vanhemmuus