Lapseni on selvää älykköainesta

20180418_175147.jpg

Nyt minä haluan kertoa teille kaikille miten älykäs minun lapseni on!

Aloin tuossa aiemmin kevättalvella jo vähän olla huolissani siitä, että kehittyykö lapseni ihan normaalia vauhtia. Kun se ei vielä(kään) kävele eikä puhu, ja sillä kesti pitkään edes alkaa ottaa kunnolla painoa jaloille. Eikä se muutenkaan ole osoittanut mitään erityisiä taitoja, ei syönyt mitenkään äärimmäisen taitavasti, taputtanut käsiään eikä pyydettäessä esimerkiksi osoittanut tiettyä lelua.

Vähitellen, ehkä suunnilleen viimeisen kuukauden aikana, lapsi on kuitenkin muuttunut jollain tapaa isomman lapsen oloiseksi. Se on muun muassa alkanut halailla ja helliä pehmolelujaan ja selvästi ihastunut kissoihin ihan kaikin tavoin (kissaihmisenä arvostan tätä suuresti).

20180418_175104.jpg

Suurin ylpeydenaihe sekä minulle että lapselle itselleen oli kuitenkin se, kun lapsi oppi laittamaan puotolaatikkoon pyöreän palikan. Se se vasta oli upeaa!

Lapsi oli seurannut tarkasti serkkunsa näytöstyyppistä toimintaa vastaavan laatikon kanssa. Viisi kuukautta lastani vanhempi serkkupoika on sitä mieltä, että kun hän onnistuu pyöreän palikan kanssa, se on taputusten paikka. Hän toki taputtaa myös itselleen – ja ystävällisesti myös esimerkiksi mummilleen, jos mummi onnistuu saamaan palikan laatikkoon. Tätä showta onkin esitetty koko suvulle aikasen monta kertaa viime aikoina, ja se vetosi selvästi myös tyttäreeni.

Kun lapsi oli niin kiinnostuneena seurannut serkkuaan ja pari kertaa itsekin kokeillut, päätin lopulta iskeä sille laatikon eteen ja pyöreän palikan käteen. Kannustin ja kehuin, ja lapsi oppi hetkessä. Ja voi miten ylpeä se olikaan! Se ilta menikin sitten siinä.

Ihan pari päivää myöhemmin lapsi oppi laittamaan myös neliön muotoisen palikan. Tajusin, mistä siinä on kyse, että lapseni oppii tuollaisia juttuja: sillä riittää kärsivällisyyttä. Kunhan aikuinen on vieressä ja kannustaa, lapsi jaksaa yrittää vaikka miten pitkään, ja usein huomaan sen väkertävän jotain ihan itsekseenkin oikein pitkän kaavan mukaan.

Jos tuo toiminta antaa jotain viitteitä tulevaisuudesta, olen tosi tyytyväinen.

On se vaan fiksu lapsi!

Perhe Lapset Vanhemmuus

Pieni vapaus

20180412_080322.jpg
Kun lapsi jää päiväkotiin itku silmässä, se toki kirpaisee hetken, mutta siinä vaiheessa kun kävelen kohti päiväkodin porttia mietin jo lähinnä että ihanaa, edessä on muutama minuutti ihan omaa aikaa.

Lapsen hoitopaikasta kävelee työpaikalleni vajaat kymmenen minuuttia, ja kävelymatkasta on tullut yksi päivän lempihetkiäni. Niiden minuuttien aikana saan miettiä ihan mitä huvittaa ja olla ihan niin ajatuksissani kuin haluan. Se tuntuu vapaudelta.

20180412_080436.jpg

Nyt parin viime viikon ajan kevätsäät ovat vielä lisänneet aamun ihanuutta. Olen saanut katsella aamuauringossa hohtavaa jäätynyttä merta ja tuntea jo vähän lämmittävät säteet kasvoillani, nauttia siitä että kenkien alla on lumen sijaan paljas asfaltti. Kymmenen auringossa vietetyn minuutin jälkeen olo on yleensä tosi pirteä vaikka kello ei olisi vielä edes kahdeksaa.

Matka töistä päiväkotiin iltapäivällä ei tarjoa ollenkaan samaa tunnetta. Silloin minusta tuntuu aina, että olen myöhässä tai vaikka en olisikaan, pitää kiirehtiä. Ihan kuin sillä olisi valtavasti väliä, olenko päiväkodilla minuutin tai kaksi aiemmin vai myöhemmin. Mutta siltä se vain tuntuu. Pitää kiirehtiä, koska tiedän että ne viimeiset puoli tuntia ovat lapselle vaikeimmat (kuulemma se on rankkaa kun toiset vanhemmat hakevat lapsiaan), ja siksi että iltaruoka pitäisi saada äkkiä pöytään.

Matka päiväkodille kuluukin aina vähän hermostuneessa tilassa, ja hermostus helpottaa sillä hetkellä kun saan lapsen syliin. Se halaus on muuten ehdottomasti toinen päivän huippuhetkistä  – ja sehän edustaa ihan vapauden vastakohtaa!

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus