Luulen että jokainen vanhempi miettii joskus, että onko tuo lapsi ihan normaali. Siis pohtii, että onhan sillä nyt kaikki kunnossa, onhan se terve, kehittyyhän se kuten pitääkin. Ihan sama, onko tähän pohdintaan varsinaisesti mitään suurta aihetta, mutta varmaan se lähes kaikkien mielessä ainakin joskus käväisee.

Minä olen enemmäkseen ottanut aika rennosti: lapsi on tyytyväisen oloinen, joten olen luottanut, että ei sillä mitään suurta hätää voi olla. Pienihän se on, mutta siitä en ole osannut olla yhtään huolissani, koska minähän olen tosi pieni. Sitä, että lapsi ei vieläkään edes seiso omin voimin, olen vähän enemmän pohdiskellut, mutta en nyt aivan hirveästi ole siitäkään jaksanut murehtia. Taidot ovat kuitenkin koko ajan kehittyneet, ja olen ajatellut sen olevan tärkeintä.

Pienen koon vuoksi lasta nyt kuitenkin halutaan seuravata vähän tavallista tarkemmin. Syksyllä meidän jo heitettiin pois kasvuseurannasta kun silloisen lääkärin mielestä kaikki sujui niin mahtavasti, mutta kun lapsi ei suostunut kunnolla ottamaan painoa jaloilleen kahdeksankuisena, ja kun se kymmenkuisena neuvolassa otetuissa mittauksissa oli hieman jäänyt aiemmalta käyrältä, saimme taas lähettiin kasvun ja kehityksen seurantaan.

Tällä viikolla sitten kävimme lääkärissä kertaamassa jälleen kerran että juu, minä olen pieni, ja vaikkakin syövän hoidot ovat taatusti jonkun verran vaikuttaneet asiaan, olin jo ihan varhaislapsuudessani tosi pikkuinen. Ja että kyllä, myös nyt yli 180-senttinen veljeni oli pieni lapsi ja kasvoi myöhään, että vanhempani ovat aika keskimittaisia ja että suvusta löytyy kaikenkokoisia ihmisiä.

Lääkäri totesi lapsen touhuja ja totesi sen saman minkä kaikki lääkärit aiemmin: liikkumisessa on hieman viivettä, mutta lapsi on hyvin iloinen, seurallinen ja aktiivinen, ja että kyllähän se liikkuu ja touhuaa aivan normaaliin tapaan. Että ei sillä tosiaan vaikuta olevan yhtään mitään pielessä. Pituuskin oli palannut takaisin aiemmalle käyrälle.

Silmämääräisellä tarkastelulla ei kuitenkaan voi sanoa mitään varmaan, joten lääkäri määräsi lapselle verikokeet ja luuston iän kartoituksen (joka on siis röntgen-kuvaus). Noh, mikäs siinä, ajattelin, paitsi että ärsyttää järjestää vielä reissu lastenklinikalle kuvaukseen, ja mietittyy, että miten ihmeessä ne saa tuollaisen tohottajat pysymään paikallaan sen hetken että kuvaus onnistuu – mutta se nyt ei onneksi ole minun murheeni (aivan riittävän moni asia tässä maailmassa on).

Nyt siis tutkitaan ja odotellaan tuloksia. Pakko myöntää, että tämä tutkiminen saa pakosti vähän pohtimaan, että mitäs jos sieltä paljastuukin joku sairaus tai kehityshäiriö, että mitä jos tuo todellakaan ei ole ihan normaali. Mutta mitä jos ei ole? Ajatuskin siitä, että vaikkapa liikkuminen tarvitsisi erityistukea, uuvuttaa. Toisaalta ajattelen, että minkäs sille sitten voi, sitten tuetaan.

Kotona tarkastin vielä lapsen mitat omaan neuvolakorttiini verraten. Minun yksivuotisneuvolani on ollut viikon ennen syntymäpäivääni, joten lapsi on nyt otetuissa mittauksissa parin päivän tarkkuudella saman ikäinen. Ja ne mitat: minä olin 71 cm ja 7800 g, lapsi on nyt 70,4 cm ja 7960 g. Voi meitä minejä.