Kun kerron aloittaneeni taas työt, yleisin kysymys on jotain sellaista kuin ”Miten sä pärjäät?” Minulta on toki myös kyselty, miten raaskin jättää lapsen hoitoon ja että onko vaikeaa olla siitä erossa. 

No kuulkaa, töiden suhteen pärjään okein hyvin! Juuri tuossa yksi aamu istuin kahvikuppi kädessä työpöytäni ääreen ja mietin että onpas kivaa olla töissä. Kello oli 8.12, olin vienyt lapsen hoitoon, tullut töihin, avannut työkoneen ja keittänyt kahvia. Toimistolla oli vielä hiljaista, aurinko pilkisti ikkunasta ja minulla oli aika pirteä olo. 

Tuntuu että moni kyselijä olettaa, että töihinpaluu olisi joku kamala koettelemus – että se olisi ikävä juttu paitsi siksi että joutuu lapsesta eroon, myös siksi että pitää luopua vapaasta päivärytmistä ja siksi että pitää mennä töihin.

Mutta minähän tykkään siitä mitä teen työkseni! En välttämättä rakasta kaikkea työpaikassani (enkä ole rakastanut aiemmissakaan), ja tietysti jokaiseen työhön kuuluu myös ei-niin-kiinnostavia tehtäviä, mutta yleisesti ottaen tykkään työstäni ja se on minulle tärkeää. Ja minulle on tärkeää myös työidentiteettini, se että olen ihminen joka tekee työkseen viestintää.

Ainakin näin tauon jälkeen huomaan myös, että ihan tässä toimistoelämässä on jotain mikä tuntuu hyvältä. Tuntuu ihanan tutulta ja turvalliselta että on taas työpuhelin, muistivihko, työpöytä jonka sotken hetkessä, vesipullo ja pöydän kulmalla kahvikuppi. Juuri tuossa vähän kalseassa toimiston valossa, kuten tämän postauksen kuvassa. Tuntuu että nämä asiat kuuluvat elämääni. Niistä tulee tunne, että teen jotain.

Tiedän kyllä, että olen onnekas kun saan tehdä työtä josta pidän. Ja tiedän, että kaikilla niin ei ole, ja että kaikki eivät edes halua työltään mitään sen kummempaa, kunhan palkka juoksee eikä töissä ole aivan kamalaa. Silloin paluu miltä tahansa lomalta tai vapaalta on ihan eri juttu. Moni myös varmasti viihtyy lapsen kanssa kotona niin hyvin, ettei haluaisi sen ajan loppuvan. Ja tuohan kokoaikatyö aikamoisen muutoksen kotihoidon intensiiviseen yhdessäoloon lapsen kanssa, mikä taatusti tuntuu kaikista alkuun vähän oudolta (kyllä, se tuntui ekat päivät erikoiselta, että tuntikausiin ei ollut toinen ihminen kiinni itsessä).

Silti tuntuu, että minulle esitetyt kysymykset ovat osittain myös osoitus tavasta puhua. Sellaisesta tavasta, että töissä ei voi olla kivaa ja toisaalta siitä, että vanhempainvapaan loppu ja joutuminen eroon lapsesta ovat naiselle aina jonkinlainen kamala koettelemus. Että niin nyt vaan pitää sanoa. Sillä kun olen vastannut, että on muuten oikeastaan tosi kiva olla töissä, muut työssäkäyvät äidit ovat useimmiten kompanneet: on kivaa saada käyttää ammattitaitoaan, kiva olla muidenkin kuin lapsen kanssa ja hienoa kun iltaisin jaksaa sitten paremmin innostua lapsen jutuista, kun elämässä on muutakin.

Miksi ihmeessä meidän pitää ylläpitää tuollaisia puhetapoja? Onko siinä joku ajatus, että jos sanoo että on kiva mennä töihin, on huono äiti? Onko niin omituista jos jonkun mielestä töissä ei ole kamalaa?

Voi kun voisimme tässäkin asiassa lopettaa turhien stereotypioiden ja kliseiden toistamisen. Luulen että se olisi kivempaa niin niille joille töihin meno on ilo kuin niillekin joille ei ole. Ei se lähtöoletus että kamalaa on ainakaan ketään auta.