Työelämä alkoi ja ainakin nyt ensimmäisen reilun viikon aikana väsymys on ollut sellaista tasoa, että ajatuskin koko elämän organisoimisesta yksin tuntuu täysin mahdottomalta. Toistaiseksi olenkin saanut nauttia hieman helpommasta arjesta, kun viime viikolla äitini ja nyt isäni viettävät meillä arkipäivät hoitamassa lasta, ja jakavat toki myös muut askareet kanssani.

Sunnuntaina pohdiskelin, että viikkoni oli ollut aivan satumainen – meillähän oli ruokaa, vaikken ollut käynyt kaupassa moneen päivään, koneeseen laittamani pyykit oli päivän aikana pesty ja parina päivänä ruoka oli vähintään puolivalmiina kun saavuin kotiin. Kun lapsi heräsi yhtenä yönä ties kuinka monta kertaa, äitini antoi puolivälissä yötä minulle sohvan ja siirtyi itse makuuhuoneeseen rauhoittelemaan lasta. Kun halusin käydä vintagekaupassa johon on jyrkät portaat, kävelimme sen luo yhdessä ja äitini odotti lapsen kanssa ulkona sen aikaa että sain ostettua itselleni laukun. Kun kävin suihkussa äitini saattoi esimerkiksi syöttää lapselle iltapuuron ja minä sain kerrankin huudella hiukseni kaikessa rauhassa vilkuttelematta välillä kylpyhuoneen lattialla vaativasti karjuvalle ipanalle.

Niin paljon luksusta.

Vähän surullisena tajusin, että tuollaista elämä voisi olla jos perheessa olisi kaksi vanhempaa. Toki äitini on superjaksava enkä varmaan voisi odottaa mieheltä samanlaista touhukkuutta (siis ei siksi, että hän on mies, vaan siksi etten itsekään kykene samaan), mutta eiköhän se nyt ole ihan kohtuullinen odotus, että kotona oleva vanhempi päivän aikana käy ruokakaupassa ja pyörittää pyykkikoneen, ja varmasti sekin, että molemmat saavat käydä suihkussa rauhassa. Oli jotenkin jälleen kerran pysäyttävää tajuta, että minä koen totaalisena luksuksena sen, jos minulla on edes osan viikosta apua – viikonlopunhan olimme tietysti lapsen kanssa kahden, yhdessä jokaikinen sekunti.

En halua surkutella omaa tilannettani. Minulla on ihana lapsi ja hyvä työpaikka ja koska koti, päiväkoti ja työpaikka ovat toisiaan lähellä, ei työmatka- ja hoitoonviemisrumbasta mitään järjettömän hankalaa tule. Silti välillä on vaikea olla kadehtimatta kaikkia niitä jotka saavat jakaa vastuut ja pakolliset tehtävät toisen ihmisen kanssa. Sitä että hiusten huuhteleminen kaikessa rauhassa tai se, että joku muu syöttää lapsen, ei olisi luksusta. Sitä että puolen tunnin juoksulenkki ei vaatisi lapsenvahdin hankkimista.

Jälleen kerran on keskityttävä siihen, mikä on hyvää. Odotettava, että uusi arki alkaa tuntua normaalilta ja alkaa pyöriä edes jossain määrin omalla painollaan.