Lapsen syntymäpäivät toivat mukanaan neuvolakäynnin ja kasvuseurannan Uudessa Lastensairaalassa. Molemmissa todettiin samaa: tyyppi kasvaa edelleen käyrien alapuolella.

Olin sen toki huomannut, ettei pituutta ole paljon tullut lisää, kun vaatekoko on pysynyt pitkään samana. Ja vaikken ihan kamalasti jaksa huolestua kasvusta, olisi ihan kiva jos pituutta tulisi vähän lisää. Pienessä koossa on nimittäin omat ongelmansa.

Kun kaksivuotias on alle 80 senttinen, sille on välillä vähän vaikeaa löytä vaatteita ja muita tarvikkeita. Pienet vaatteet on tehty vauvojen tarpeisiin, eikä pottailua ahkerasti treenaavan tyypin kanssa enää ole käytännöllistä käyttää esimerkiksi bodyjä. Mutta paidoissa sitä valikoimaa ei sitten aina löydykään. Ja kenkien pitää jo soveltua kunnon menoo, vaikka koko 21 onkin vielä joissain malleissa tosi väljä. Pikkuhiljaa pitänee alkaa metsästää housuja, joissa ei turhaan ole valtavaa takamusta, kun vaipat toivottavasti kesän aikana saadaan jätettyä kokonaan pois. Onneksi väljyys takalistossa ei varsinaisesti hankaloita housujen käyttämistä, kunhan pöksyt pysyvät jotenkin jalassa.

Harmillisin tilanne on tällä hetkellä potkupyörän suhteen. Lasta nimittäin kiinnostaisi kovasti harjoitella pyöräilyä tai kokeilla mopoa, kuten hän välillä pyöriä kutsuu, mutta kun jalat eivät satulassa istuessa yletä maahan, niin huonohan siinä on potkutella.

Toki lyhyys hankaloittaa myös esimerkiksi kiipeilytreenejä, mutta niiden suhteen en ole niin huolissani, sillä kyllä tuo tyttö aika reippaasti näyttää moeen paikkaan punnertavan, ja kotona on ihan hyväkin jos ei kaikkialle pääse kiipeämään. Esimerkiksi omaan uuteen ison tytön sänkyyn ja taaperotuoliin lapsi pääsee oikein ketterästi.

Ja onhan pienessä koossa ja hitaassa kasvussa hyötynsäkin: meille ei koskaan käy niin, että vaate jäisi pieneksi ennen kuin se ehtii päälle, ja esimerkiksi hellevaatteista useampi viimekesäinen mahtuu yhä päälle.

Tämän lyhyyden tuomien ongelmien kohdalla koen kyllä ehkä kaikista suurinta ymmärrystä lastani kohtaan. Että kyllä, I feel you, lapsi. Ihan samojen ongelmien kanssa on äitikin paininut ja painii yhä. Kyllä minullekin kaikki on aina liian suurta.

Lapsi täytti kuukausi sitten kaksi vuotta. Huomaan yhä välillä havahtuvani siihen ajatuksen, että oho, minulla ihan oikeasti on tuollainen tyyppi elämässä, oma lapsi – ja toisaalta en oikein enää osaa edes kuvitella, mitä se elämä olisi ilman lasta.

Kuukauden kokemuksella sanoisin, että on aivan ihanaa olla kaksivuotiaan äiti. Vaikka yleensä puhutaan vauvavuoden raskaudesta, minä koin kyllä lapsen toisen elinvuoden paljon vaikeampana. Vauvan hoitaminen oli mielestäni enimmäkseen helppoa: välillä fyysisesti vaativaa ja joskus tylsää, mutta kuitenkin melkko simppeliä. Erityisesti alle puolivuotiaana lapsi myös kulki kätevästi mukana melkeinpä missä vain. Yksivuotiaana lapsi taas tarvitse yhä apua oikeastaan kaikessa, mutta toisaalta esimerkiksi yöheräämiset jatkuivat yhä. Ja lisäksi tuli tietysti kuvioon päiväkotirumba ja talvella loputon sairastelu.

Nyt moni asia vaikuttaa muuttuneen ja se johtuu yksinkertaisesti siitä, että lapsesta tulee nyt kovaa vauhtia ISO.

Yhtäkkiä se jaksaa kävellä tosi pitkiäkin matkoja, ja välillä jo ihan reippaasti oikeaan suuntaan. Yhtäkkiä se syö ja juo sujuvasti kaikenlaista helposti mukana kulkevaa paljon paremmin kuin ennen – pillimehut siististi juotuna, hallelujaa. Yhtäkkiä se puhuu niin käsittämättömän hyvin, että saan selkeän ilmoituksen esimerkiksi silloin jos kenkä tippuu jalasta kesken pyörämatkan (se, että näin saattaa tapahtua – noh, lapset, oh well). Yhtäkkiä lapsen touhuissa on ylipäätään edes hetkittäin jotain järkeä, ja se oikeasti osaa auttaa vaikkapa puhtaiden astioiden siirtämisessä pesukoneesta kaappiin.

Toki kaksivuotiaan elämään mahtuu myös huimia mielialanvaihteluita. Kun kiukku iskee, se todella iskee. Aivan mistä tahansa syystä, ihan milloin vain. Välillä jo heti aamusta kuulen niin monta raivoamista että töihin päästessäni olen aivan uupunut ja tuntuu kuin olisin saapunut suuremmaltakin taistelutantereelta. Myös sääntöjen noudattaminen selkeästi pohdituttaa. Lapsi esimerkiksi usein vesilammikon äkätessään sanoo: ”Ei saa mennä lammikkoon. Ei saappaita jalassa. Kengät kastuu!” Ja sitten se astuu ainakin toisella jalallaan vetään ja toteaa iloisena: ”Vähän meni!”

Enimmäkseen elän kuitenkin yhä uskomattoman iloisen ja reippaan lapsen kanssa. Tyypin, joka aamulla päiväkotiin pyöräillessämme laulelee minulle selkeäni takaa lastenistuimesta ja päiväkodissa antaa mojavan suukon ja sanoo: ”Äiti menee töihin. Äiti tulee iltapäivällä hakemaan minua. Heippa!”Ihanuuden, joka haluaa lähettää kummeille ja mummille valokuviaan ja videotervehdyksiä whatsapissa ja messengerissä ja joka miltei aina musiikkia kuullessaan alkaa  tanssia. Söpöjen eläinten suuren ihailijan, joka haluaisi ”antaa kättä” jokaikiselle vastaantulevalle koiralle ja pienen seuranaisen joka pysähtyy alakertamme terassin ohi kävellessä tervehtimään terassin asiakkaita, kertomaan näille huomiotaan ja vastailemaan hänelle esitettyihin kysymyksiin.

Kuva: lapsi tunnistaa karkkihyllystä ”vaarin karkit”.