Toive lapsesta ei ole vitsi

Kaveri oli käynyt häissä. Hän oli hoitanut siellä hetken toisen vieraan lasta, ja toki joku oli heti ehtinyt vitsailemaan, että taitaa olla vauvakuumetta liikkeellä.

Mikäs siinä. Sehän on ihan tavallinen lausahdus, sellainen kepeästi heitettävä, eikö niin? Minullekin on sanottu niin monesti, kun olen leikkinyt tuttavien lasten kanssa. Mutta samalla se on ihan älyttömän ajattelematonta.

Sillä kuvitellaanpa tuohon kysymykseen pari mahdollista vastausta:

– Niin onkin, mutta puolisoni ei vielä halua lasta.

– Joo, on ollut jo pitkään mutta koska olen sinkku, lapsen hankkiminen ei ole niin yksinkertaista.

– On tosiaan, olemmekin jo puolisoni kanssa pitkään yrittäneet lasta, ja pelkään kuollakseni ettemme sellaista koskaan saa.

Nämä ovat kaikki niitä rehellisiä vastauksia joita minä tai kaverini olisimme tähän vitsailuun halunneet vastata. Sanomattakin selvää, ettei se mielestään hauskan lausahduksen heittänyt ihminen olisi halunnut kuulla näitä vastauksia. Tällaiseen ”leikkimieliseen kiusoitteluun” kuuluu toki vastata yhtä leikkimielisesti, ja ainakin minulla oli aina tunne, että siihen piti vastata jotenkin rennon kielteisesti.

Mutta miksi se ylipäätään on vitsin aihe, jos joku toivoo kovasti saavansa lapsen? Mikä siinä on huvittavaa?

Ehkä vitsailu jotenkin liittyy siihen, ettei yleensä ole tapana suoraan sanoa, että haluaisi lapsen, tai että pohtii asiaa tai ehkä jo yrittääkin tulla raskaaksi. Koko homma jostain syystä kuuluu pitää salassa kunnes raskautta on kulunut ainakin se maagiset kolme kuukautta, ehkä rakenneultraan asti. En ole oikein koskaan tajunnut tätä kuviota, mutta kai se jotenkin liittyy siihen, että haave lapsesta koetaan jotenkin niin yksityiseksi ja samalla moni pelkää, ettei se ehkä toteudu. Ehkä puhumattomuus sitten johtaa siihen, että lapsihaaveista tulee vitsin aihe? Ja kai osansa on termillä ”vauvakuume” joka on jotain vähän huvittavaa lapsen hinkumista (siis mitä järkeä siinä koko sanassa oikeastaan on?).

Ja vaikkei lapsen hankintaan liittyisikään mitään kipuilua, niin onko jonkun mielestä joskus ollut hauskaa kun on kiusoiteltu vauvakuumeesta? Jos siis jätettäisiin väliin, kun ei se tosiaan edes naurata.

Suhteet Oma elämä

Pienen huolia

Lapseni oli syntyessään alle kaksi ja puoli kiloa, ja siksi se on ollut alusta asti hieman tavallista tarkemmassa syynissä. Heti synnytyssalissa kätilö totesi, että lapsi vaikuttaa erinomaisen terveeltä, mutta silti esimerkiksi syömistä täytyi heti vahtia erityisen tarkasti, ettei jo valmiiksi pieni paino kovasti laskisi. Myös meidät kotiuttanut lääkäri sanoi samaa: terveeltä vaikuttaa  mutta otetaan nyt varman päälle. Lapselle määrättiin keskostipat eli vitamiinitipat, rautatipat ja kontrollikäynti vastasyntyneiden seurantapolikiklinikalle.

Ajattelin silloin alkuun, että mikäs siinä, eihän näistä edes suurta vaivaa ole, vaikka vähän mietinkin, että aika paljon se yksi vajaa sata grammaa muuttaa tilannetta.

Nyt reilun kolmen kuukauden päästä tunteeni ovat yhtä ristiriitaiset. Lapsi on kasvanut hyvin ja vaikuttaa terveeltä, ja minun on jotenkin vaikea mieltää pelkkää pientä kokoa miksikään ongelmaksi. Mikä on oikeastaan aika tyhmää, sillä pieni syntymäpaino on oikeasti osoitettu riskitekijäksi ja tietysti jos lapsi ei kasvaisi normaaliin tahtiin, se voisi kertoa jonkinlaisesta kehityksen häiriöstä.

Mutta kun. Keskostipat eivät onneksi aiheuta mitään ongelmia lapselle, mutta niiden säilytyksessä on oltava tosi huolellinen ja onhan niiden antaminen yksi muistettava asia lisää. Rauta taas aiheuttaa lapselle sellaiset vatsavaivat, että se itkeskelee päivän eikä nuku yöllä, ja kun mahaa oikein koskee, lapsi ei enää halua juuri edes syödä, ja siinähän sitten pähkäilet että kumpi onkaan vaarallisempaa, syömättömyys vai raudanpuute. Jätin siis raudan pitkäksi aikaa tauolle.

Viime viikolla kävimme viimein seurantapolilla. Siellä lääkäri suositteli aloittamaan jo vellin syömisen ja pian saisi antaa kasvissoseitakin. Kuulemma näin tehdään yleensä pienipainoisten lasten kanssa. Lapsi saisi myös lääkärin mielestä syödä enemmän. Olin ajatellut, että se syö reippaasti, mutta ilmeisesti ei. Ja sitä rautaa pitäisi nyt tosiaan antaa.

Voihan voi. Olen nyt viikon ajan syöttänyt lapselle velliä ja rautaa, välillä vuoropäivinä, jotta saisin selville, mistä johtuu se, että nyt lapsi ei enää nukukaan hyvin ja että päivisinkin sen vatsaa koskee. Ilmeisesti ongelmaa on sekä vellissä, että raudassa… Ja kaiken muun hyvän lisäksi lapsi syö paljon entistä vähemmän ja sekin vähä on usein taistelua. Yöllä se nukkuu levottomasti, herää usein ja välillä valvoo pitkiä aikoja. Tuntuu että ylipäätään käynti klinikalla aiheutti enemmän huolia kuin poisti niitä, sillä vaikka lapsi vaikuttaa kehittyneen ihan normaalisti, mietin nyt paljon että miten saisin sen syömään enemmän ja että eihän se tosiaan vielä käänny eikä edes kannattele päätään kovin pitkiä aikoja mahallaan maatessaan. Lapsi, jonka vielä viikko sitten ajattelin kehittyneen erinomaisesti, onkin nyt mielestäni kehittynyt vain ”ihan kohtalaisesti”.

Tätä pohtiessani minä ahdistun, että olenko nyt ollut huolimattoman huoleton äiti, että kasvaako se tuosta ollenkaan, tottuuko sen vatsa koskaan ainakaan rautaan, ja että miten minä itse jaksan itkuisen, huonosti nukkuvan lapsen hoitamista jos tätä jatkuu pitkään. Samalla tekisi mieli jättää ainakin rauta vain antamatta, ja luottaa siihen että kyllä lapsi pärjää ilmankin, eiväthän useimmat lapset saa rautalisää. Mutta kun lääkäri sanoo, että rauta on tärkeää muun muassa keskushermoston kehitykselle, niin ei huvita mutuilla yhtään mitään siihen vastaan.

Jatkamme totuttelua, sormet ristiin että vauvan vatsa tottuu ennen kuin minun voimani loppuvat.

Perhe Terveys Lapset