Onko ihan pakko lässyttää?
Törmäsin siihen ensin neuvolassa, ilmiöön, jonka olin ollutkin huomaavani jo muutamien raskaana olleiden tuttavien myötä. Lässyttäminen.
En kestä sitä yhtään. Sen vielä ymmärrän, että lapsen kanssa moni sekoaa eikä vaan voi olla lässyttämättä (en myönnä lässyttäväni, mutta puhun kyllä kissalleni mitä omituisimmin tavoin, joten kai se on sama juttu), ja siitä on tutkimustuloksiakin, että esimerkiksi hidastettu puhe voi olla lapselle hyödyllistä. Mutta miksi äidillekin pitäisi lässyttää, tai miksi siitä lapsesta (tai sikiöstä) pitäisi puhua lässyttäen muille?
Neuvolan terveydenhoitaja puhuu vauvelista. Se on minusta ihan kamalaa. Eikä minulla ole masua, saatikka vauvamasua, vaan vatsa tai maha joka turpoaa koko ajan. Minua ei myöskään yhtään kiinnosta, että onkohan siellä prinssi vai prinsessa. Halusin kovasti tietää lapsen sukupuolen, mutta kuninkaallinen siitä ei onneksi ole tulossa.
Mistä se edes tulee, että raskaana olevalle naiselle ei voisi puhua ihan normaalisti? Tai miksi aika moni nainen itsekin tuntuu muuttavan puhetapansa ihmeellisen hempeäksi?
Minun päässäni tää menee samaan käsittämättömään ja ärsyttävään sarjaan kuin se, että raskaudesta ja lapsen saamisesta muutenkin pitäisi puhua loputtoman hymistelevään sävyyn tai ikään kuin keskustelukumppani oli lapsi tai vähintään vähän tyhmä. Sen huomaa kaikkialla. Koetapa vaan etsiä netistä tietoa vaikkapa eri raskausviikkojen tapahtumista, niin tyyli on todella kaukana asiatekstistä. Eikä kuulu oikein tyyliin (paitsi ehkä parhaille kavereille) sanoa, että ärsyttää koko maha, tekisi mieli juoda parit skumpat tai kutsua lasta vaikka kakaraksi.
Ainakin minä käsitän tämän joksikin ihmeelliseksi äitimyytin osaksi, omituiseksi äitiyden seesteisyyden ja kypsyyden julkituomiseksi.
No, minä en ehkä ole muutenkaan kovin seesteinen, ja tapanani nyt sattuu olemaan puhua melko suoraan ja joskus vähän asiattomiakin. Olen huomannut, että sensuroin puheitani ja olen tosi varovainen, koska pelkään, että kuulijat kauhistuvat jos puhun kuten haluaisin. Onneksi on kavereita. Niitä jotka pilkkaa ihan entiseen malliin, joiden kanssa voi pohtia että löytyykö kääpiöiden äitiysiltapukuja jostain, kutsua lasta loiseksi, sanoa että hitto kun tuo saakelin ipana vie kaiken energian eikä mulle jää mitään ja kinastella että saanko odottaa kavereideni passaamista käyttäen raskautta tekosyynä (en kuulemma, höh).
Lanseerasin myös termin raskausraivo. Kutsun sillä koko tätä epäseesteistä ärtymystäni lässyttämiseen, kaunisteluun ja kaikkeen mikä liittyy tähän olotilaan. Se saa minut ainoastaan kiroilemaan entistäkin enemmän, ei hempeilemään ollenkaan. (Sille kissalle kyllä puhun edelleen ihan yhtä sekopäisesti kuin ennenkin. Mutta kun se ansaitsee kuulla olevansa maailman nätein mussukka.)
