Raskaudessa yksi ruumiinosa on aika keskeisessä asemassa.
Se on tietysti maha. Vatsa. Masu (hyii). Kumpu. Ikioma dippikastiketeline.
Nyt kun raskautta on takan kaksi kolmannesta, katson voivani jo sanoa jotain tästä keskeisestä osasta.
Se kasvaa.
Vatsan kasvu on se osa raskauden tuomia muutoksia, jonka jokainen taatusti tietää. Mutta kyllä siihenkin yllätyksiä liittyy. Minulla maha turposi jo kolmannen kuukauden loppupuolella ajoittain niin paljon, että sitä sai oikeasti vähän piilotella. Toisaalta silloin se näytti vielä välillä ihan olemattomaltakin. Nyt, kun kuukausia on täynnä kuusi, vatsani on aika mittava ainakin normitilaansa nähden. Eikä se kasvu ole mitään tasaista etenemistä, vaan aina välillä maha tuntuu paisuvan yhden päivän aikana ihan uusiin mittoihin. Sitten pari päivää kiristää ja puristaa, tuntuu ettei ihon sisään mahdu se kaikki. Sen jälkeen tilanne taas tasaantuu joksikin aikaa.
Se yllättää.
Yhtenä aamuna huomasin, etten voi enää pedata sänkyä ihan vanhaan malliin, koska maha tulee tielle. En myöskään yletä kurkottelemaan minkäänlaisten tiskien yli ja tavaroiden saaminen keittiön yläkaapeista on tavallistakin vaikeampaa, kun en pääse edes lähelle kaappeja. Ratikassa huomaan, etten voikaan pujahtaa ihan mistä tahansa välistä. Avaan laatikoita liian pitkälle ja kolautan niiden kulmilla vatsaani. Törmään töissä pöydän kulmaan. Tajuan, että lyhyttä hametta ei voi enää käyttää, koska sen pituus ei riitä.
Se painaa.
Vatsa alkoi tuntua juostessa painavalta jo kolmannen kuukauden alussa, ja sen jälkeen pikkuhiljaa välillä reippaassa kävelyssäkin. Ja lopulta se alkoi tuntua heiluvan ihan miten sattuu. Onneks tukivyö auttoi. Lisäksi maha painaa kun pitäisi kääntää kylkeä tai nousta röhnötysasennosta sohvalta. Kun makoilun jälkeen nousen, tuntuu että vatsaa pitää kannatella käsin.
Sitä vääntää.
Ensin menkkamaiset kivut, sitten vaihtelevat erikoiset ilman kiertämiset (joihin joskus liittyy ihania ilmavaivoja, joskus ei), sitten venyminen, liitoskivuiksi kutsutut omituiset pistokset, jomotukset ja viillot. Ja sitten tietysti lapsen liikkuminen, joka tuntuu välillä lähinnä siltä että joku kääntäisi koko vatsan sisällön ympäri. Välillä ipana taas tunkee itsensä niin tiiviisti johonkin nurkkaan että sieltä kohdin alkaa kivistää. Jo aika pienenä se onnistuu liikkumaan niin, että tuntuu että pissat menee housuun tai alkaa yököttää. Tietysti liikkeisiin tottuu niin, että välillä havahtuu pelokkaana miettimään, milloin se viimeeksi on liikkunut ja pelkäämään, ettei kaikki ole kunnossa.
Se kiinnostaa.
En ihan oikeasti uskonut juttuja siitä, että tosi moni ihminen tulee lupaa kysymättä koskemaan mahaan, mutta kyllä vaan. Lisäksi sitä kommentoidaan kovasti, villatakkia tai huivia pyydetään siirtämään pois sen edestä ja aika monella on mielipide siitä, onko maha alhaalla, ulkoneva, pyöreä, suuri vai pieni, ”tyttömaha” vai ”poikamaha” tai ties mitä. Aika monen mielestä se on ”söpö” tai ”iihana” ja sille pitää vähän lässyttää.
Se jää silti yllättävän usein huomaamatta.
Edelleen osalle ihmisistä pitää erikseen kertoa, että olen raskaana. Se on oikeastaan ihan kivaa: kaikki eivät vahtaa kroppaani. Ihmiset ovat ajatuksissaan tai katsovat minussa esimerkiksi kasvoja. Nyt, kun maha on oikeasti aika iso, tuntuu jopa hieman hassulta kun se pitää erikseen mainita, mutta vielä alkuvuodesta oli ihan tavallista, ettei muutos keskivartalossa herättänyt huomiota jos minulla oli vähän löysemmät vaatteet päällä.
Sitä alkaa itsekin kytätä.
Jep. Vatsan kokoa ja kaikkia tuntemuksia seuraa järjettömällä mielenkiinnolla. Alkuun erityisesti onhan tämä normaalia, eihän mikään ole pielessä -ajatuksella, sitten kasvun ensimmäisiä merkkejä odottaen ja sitten saakin jo pähkäillä, että mihinhän vaatteeseen sitä itsensä tällä kertaa tunkisi.
