Ahdistus
Raskauden puolivälissä tuntuu, että koko elämä on pielessä. En jaksaisi lähteä töihin aamulla, mikään ei huvita. Makaan sohvalla ja mietin, että oliko tämä lapsi-idea nyt ollenkaan hyvä, ja havahdun tajuamaan, että nyt ei voi perääntyä vaikka haluaisikin, raskauskin on jo niin pitkällä. Nyt minä olen lyönyt lukkoon merkittävän osan koko loppuelämästäni, olen määritellyt raamit jotka vaikuttavat kaikkeen muuhun. Muutaman kuukauden päästä minulla on lapsi ja loppuelämäni olen äiti. Enää ei tule olemaan pitkiä viikonloppuja ja loputtomia lomapäiviä vailla velvollisuuksia, ei lomasuunnitelmia ja pitkiä reissuja jolloin saan tehdä ihan mitä huvittaa. En voi viivytellä aamuisin sanomalehden ääressä, jos lapsi pitää kiikuttaa päiväkotiin, enkä jäädä työpaikalla hoitamaan vielä yhtä pikkujuttua kuntoon, jos on aika hakea lapsi hoidosta.
Ja sitten on se parisuhdeasia. Enimmäkseen minusta on ihan mukavaa olla sinkkuna, mutta viime viikkoina olen kaivannut edes jotain sutinaa. Mutta kun maha kasvaa koko ajan ja kohta kuviossa on vauva, tuntuu ettei sellaisiakaan taida olla luvassa kovin helposti. Eihän kukaan ala flirttailla raskaana olevalle naiselle, koska kaikki olettavat, että sillä on myös puoliso. Eikä äitiys taida olla mikään valttikortti miehen kiinnostuksen herättäjänä. Miten mihinkään treffeillä käymiseen edes löytyisi aikaa, kun on lapsi? En edes tunne mukavia ja fiksuja kolmekymppisiä sinkkumiehiä, onko sellaisia jossain?
Kaikesta tästä syntyy ahdistus.
Kun olen kertonut ensin suunnitelmasta hankkia lapsi yksin ja sittemmin raskaudesta, on aika moni katsonut tarpeelliseksi valistaa minua, että rankkaa siitä tulee. Koska sain kuulla noita kommentteja etenkin alussa, huomasin jossain vaiheessa vakuuttelevani keskusteluissa ihan oma-aloitteisesti, että kyllä minä pärjään. Että tiedän hommasta tulevan rankkaa, mutta juuri minä olen ihminen joka tällaiseen pystyy.
Se vakuuttelu on rankkaa, ja pelkään että siitä tulee vielä pakonomainen tarve todistella, miten minulla menee paremmin kuin muilla perheellisillä. Kun ahdistaa, kaipaisi vain, että joku sanoisi, että kaikki kyllä järjestyy. Että kaiken sen asioiden hoitamisen ohessa joskus joku muu jaksaisi uskoa ja sanoa ääneen, että ei tässä mitään hätää ole.
Kuka sanoisi sinkkuvanhemmalle, että ihan hyvin tämä vielä menee?
