Rakenneultrassa

Vihdoin rakenneultra! Haluan kovasti tietää lapsen sukupuolen, ja olen odottanut ultraa oikeastaan juuri sen takia, vaikka vakavasti ajatellen se kaikki muu on toki oikeasti tärkeämpää – se että varmistetaan että lapsi kehittyy normaalisti.

Koetin saada sukupuolen selville jo edellisellä viikolla kun minulla oli ensimmäinen käynti neuvolalääkärille (sivumennen sanoen siinäpä vasta turha käynti, eihän lääkäri tehnyt oikeastaan mitään tutkimuksia, ainoastaan jutteli, punnitsi ja vilkaisi nopeasti ultralla), mutta lääkäri ei saanut kuvasta kovin hyvin selvää. Hänen arvionsa oli että ”kyllä siellä tuossa kohtaa pitäisi jotain näkyä jos siellä jotain olisi”, mikä ilmeisesti viittaisi miehisiin sukuelimiin (joita siis ei ollut havaittavissa). Ilmoitin kaverille sen jälkeen, että tulossa on joko tyttö tai eunukki. Lääkäri kuitenkin käski vielä odottaa varmistusta ultrasta.

No, menen ultraan innoissani ja odottelen kiltisti vaikka vastaanottoaika tulee ja menee ilman, että minua kutsutaan sisään. Lopulta kutsu käy. Ensin saan keskustella pitkään neuvolakortistani ja sen puuttellisista tiedoista (tästä oma avautumisensa myöhemmin), sitten hyppään tutkimuspöydälle, ja kätilö alkaa valittaa, että rakossa on virtsaa. No niin kuules on kun jouduin tuossa odottelemaan aika pitkään enkä montaa kertaa viitsinyt vessassa ravata.

Mutta päästäänhän siihen itse tutkimukseenkin. Kätilö on vähän kiukkuisen oloinen, joten en uskalla pyytää häntä laittamaan ääniä päälle. En siis näe sykettä, ja kätilö on pitkään hiljaa. Lopulta käsitän jostain muminasta, että elossa se vauva yhä on. Tällä kertaa se on kuitenkin paikallaan. Pikkuhiljaa tilanne valottuu minullekin: ilmeisesti mikään ei ole ainakaan pielessä. Vauva on paikallaan, joten kätilö tökkii vatsaani ultrauslaitteella vähän ikävän tuntuisesti. Vauva ei silti paljon halua liikahtaa. Seuraa myös lisää valitusta virtsan määrästä rakossa. Meinaan jo ehdottaa, että mitä jos juoksisin nyt vessaan, niin ei tarvitsisi valittaa.

Kysyn sukupuolesta, ja kätilö alkaa tutkia asiaa. Lapsella on kuitenkin jalat ristissä, ja kun se ei millään tahdo liikkua, jalkoväliä on vähän vaikea tutkia. Lopulta veikkaus on sama kuin lääkärilläkin: tyttö, ja myöhemmin se vielä varmistuu.

Kätilö laittaa ultralaitteen kiinni ja menee koneelle naputtelemaan lukuja järjestelmään. En saa juuri mitään selkoa mitoista, mutta kaikki on kuulemma normaalia. Pituus on keskiarvoon verrattuna ”miinus yksi päivä”, mikä ei kuulemma haittaa, vaan se saisi olla jopa -12 eli siis ilmeisesti vauva saisi olla samankokoinen kuin 12 päivää nuoremmat keskimäärin.

Kiitän ja lähden kohti työpaikkaa. Matkalla katselen kuvaa lapsesta ja tajuan, ihan sama onko se tyttö vai poika. Alien sieltä näyttää olevan tulossa.

alien.jpg

Perhe Raskaus ja synnytys

Raskausajan small talkia

Miten olet voinut?

Onko ollut pahoinvointia?

Joko tunnet vauvan liikkeet?

Anna kun katson sitä vatsaa. No onhan se jo kasvanut!

Raskausajan small talk on kyllästyttävän tylsää. Ei vain siksi, että kysymykset ovat aina niitä samoja, vaan myös siksi, että kukaan ei todellakaan halua kuulla niitä rehellisiä vastauksia.

Että muuten hyvin mutta on ilmavaivoja. Tai että en ole oksentanut, mutta työpaikkaruokalan ruoka kyllä ällöttää.

Small talkia ei tee helpommaksi se, että aika monet raskausajan oireet ovat sellaisia kuin ummetus, peräpukamat, hormoneiden aiheuttama alakuloisuus, finnit ja rasvoittuva iho, kiukkuisuus ja nännien arkuus. Siis aiheita, joista ei useimmilla työpaikoilla tai ihan joka seurassa muuten ole ihan kamalasti tapana keskustella. Vaikka selvästi osalla (nais)ihmisistä on eriävä mielipide, itse koen, etteivät nämä ole kovin luontevia keskustelunaiheita myöskään raskauden myötä.

Epäonnistun tässä small talkissa siis aika surkeasti. Koetan vastata mahdollisimman lyhyesti että ihan hyvin menee ja on juu maha vähän kasvanut. Ja sitten koetan siirtyä pois tilanteesta, paeta omaan työhuoneeseen, vaihtaa puheenaihetta tai vain olla hiljaa. Valitettavasti se ei useinkaan auta. Sama ihminen voi kysyä samat kysymykset vaikka heti seuraavana päivänä tai jatkaa suoraan muihin vastaaviin, luetella koko litanian ja kysellä kaiken mahdollisen – että mitäs äitini on mieltä raskaudesta, mitä olen syönyt, mitä nykyään onkaan kiellettyjen ruokien listoilla, joko olen ostanut vaatteita lapselle, ja minkälaiset vaunut meinasin hankkia. Siihen päälle voi vielä tiedustella että tiedänkö voinko synnyttää alateitse ja kertoa joko omia tai jonkun toisen raskauskokemuksia hyvinkin yksityiskohtaisesti.

Ja sitten voi loppuun tietysti tokaista että on nää kyllä niitä elämän suuria asioita. Kyllä se elämä muuttuu niin ettei sitä voi ennalta ymmärtää. Ja lapset on elämän tarkoitus.

Anteeksi, se pahoinvointi taisikin alkaa juuri nyt.

Perhe Raskaus ja synnytys