Herään kolmen jälkeen aamuyöllä, menen vessaan. Paperissa näkyy jotain hieman punertavaa. Kohta verta tulee lisää. Tummempaa, valuen.

Ensimmäinen ja ainoa ajatukseni on, että ei nyt, ei tässä vaiheessa. Verenvuoto tuntuu jatkuvan loputtomiin (oikeasti ehkä viisi sekuntia), minua alkaa pyörryttää. Siinä ajassa päässäni jyskyttää vain yksi sana: keskenmeno.

Haen puhelimen makuuhuoneesta, menen kylpyammeeseen makaamaan. Mietin, kehtaanko soittaa äidille tähän aikaan, mutta tajuan, että parempi soittaa naapuriin. Etsin veljen vaimon numeron ja soperran puhelimeen että voisiko hän tulla käymään.

Pyörrytys helpottaa, pääsen pois ammeesta, mutta paniikki ei lopu. Saan sentään oven avattua. Koetamme soittaa terveyspalveluiden neuvontapuhelimeen, mutta numerosta ei vastata, joten päätämme lähteä päivystykseen. On mahdotonta vain käydä takaisin nukkumaan ja odottamaan, vaikka tiedämme, että jos tässä nyt on keskenmeno meneillään, ei sille oikein mitään tässä vaiheessa voi tehdä.

Päivystyksestä meille ei kuitenkaan heru apua. Siellä ei kuulemma ole ultraäänilaitteita eikä mitään millä voisi edes sykettä kuunnella. Kun kyselemme oikein pitkään, toinen hoitaja kuulee keskustelun ja selvästi vähän enemmän asiaa tuntevana rauhoittelee, että vuoto voi kyllä olla ihan normaaliakin, etenkin kun se ei ole kovin runsasta. Käyn vielä sairaalan vessassa tarkistamassa, eikä verta enää tule. Palaamme kotiin ja saan jotenkin hieman nukuttuakin. Saan jopa hiukan rauhoiteltua itseäni, että ehkä tässä nyt ei vielä olekaan kaikki menetetty.

Puoli seitsemältä kissa herättää ja nousen sängystä aivan uupuneena makoilemaan sohvalle. Kahdeksalta alan soitella neuvoloiden ajanvaraukseen. Sieltä soitetaankin pian takaisin. Lähineuvolastani ei kuitenkaan löydy yhtään aikaa samalla päivälle, joten sovimme, että menen toisen neuvolan avoimeen neuvolaan, joka aukeaa puoli yhdeksältä. Todella ystävällinen hoitaja puhelimessa rauhoittelee, ettei tilanne kertomani perusteella kuulosta kovin huolestuttavalta.

Matkalla rauhoittelen itseäni miettimällä, miten kertoisin keskenmenosta. Olen aloittanut sen jo yöllä sängyssä pyöriessäni, ja jostain syystä se auttaa, että mietin tarkalleen millä sanoilla kertoisin kavereille, millaisen viestin kirjoittaisin niille parille työkaverille jotka tietävät raskaudesta, ja mitä kertoisin täällä blogissa. Tarkan suunnitelman tekeminen jotenkin ohjaa ajatukset rauhallisemmille vesille, pois panikoinnista, järkeilyyn.

Neuvolassa on kamala vilske, paljon meluavia lapsia ja vähän istumapaikkoja. Joudun istumaan aivan huoneen keskelle, kaiken äänekkyyden keskipisteeseen, vaikka tuntuu että haluaisin vain käpertyä johonkin nurkkaan. Ahdistaa, kun en vielä edes näytä raskaanaolevalta. Huomaan kuitenkin, että jaksan hymyillä lapsille ja pitää etenkin pienimpiä söpöinä. Huomioin, että paikalla on tosi paljon isiä ja useampi isoäiti

Odotan yli tunnin, mutta lopulta on minun vuoroni. Hoitaja on ihanan rauhoittava, ja heti huoleni kuultuaan sanoo, että verinen vuoto ei välttämättä ole kamalan huolestuttavaa, vaan kohtuun voi hyvin tulla hematoomia, jotka sitten jossain vaiheessa valuvat pois. Nousen tutkimuspöydälle ja kun hoitaja ottaa esiin kuuntelulaitteen, jännittää ihan hirveästi. Ja sitten sydänäänet kuuluvat, heti ja voimakkaina. Nopeuskin on kuulemma ihan hyvä.

Mittaamme vielä verenpaineeni ja juttelemme hetken. Kyselen, missä vaiheessa vuodosta pitäisi huolestua, miltä supistukset tuntuisivat ja millainen keskenmeno tässä vaiheessa olisi. Hoitaja vakuuttaa, että koska täynnä on jo kuusitoista viikkoa, keskenmenon kyllä tuntisi. Sikiö on jo sen kokoinen, että kohdun pitäisi supistella oikein kunnolla. Ja että ei, sitä ei voi sekoittaa ilmavaivoihin tai muihin pieniin vatsanväänteisiin, joita raskauden aikana ihan tavallisesti tulee. Että vaikka endometrioosin takia olen tottunut koviin kipuihin, keskenmenon kipu olisi sen verran kovaa että sitä minäkin pitäisin kovana.

Olen tietysti helpottunut, mutta tapauksesta jää kyllä huoli. On vaikea uskoa, että kaikki on kunnossa, vaikka itsekin kuulin sydänäänet. En osaa enää luottaa.