Flunssasta toiseen
Voi herranjestas millainen tämä alkuvuosi onkaan ollut. Olemme olleet lapsen kanssa vuorotellen flunssassa oikeastaan koko ajan vuodenvaihteesta lähtien, ja meno on ollut sen mukaista. Emme ole ulkoilleet oikeastaan ollenkaan, olemme syöneet lähes pelkästään kaikista yksinkertaisimpia ruokia ja kodista on tullut kaaos jossa joka nurkassa odottaa joku selvittelyä vaativa laatikko tai hylly jonne on vain dumpattu sekalaista sälää. Hienot suunnitelmani esimerkiksi pottailun harjottelusta ja tutista luopumisesta ovat tietenkin saaneet odottaa toteuttamista.
Viime maanantaina palasin töihin oltuani monta päivää poissa oman kuumeeni takia, ja sitten iltapäivällä päiväkodista soitettiin, että lapselle on kuume, enkä ajatellut muuta kuin että nyt en enää oikeasti jaksa. Päiväkodissa odotti lapsi jonka silmät olivat sumeana kuumeesta, mutta siellä se istui rakkaimman hoitajansa sylissä – hoitaja oli jäänyt lapsen kanssa kahdestaan sisään lukemaan kirjoja, jotta pienellä raukalla olisi edes jotain lohtua. Sellaisesta huolenpidosta pakosti liikuttui, mutta muuten uupumus on kyllä ollut vallitseva olotila.
Sattumalta juuri tänään Hesarissa oli juttu työnantajien suhtautumisesta siihen, että vanhemmat ovat poissa töistä hoitamassa sairasta lasta – yleensä lasta saa jäädä hoitamaan ilman ongelmia, mutta joillain työpaikoilla poissaolot aiheuttavat kyräilyä tai epäilyksiä. Omalla työpaikallani suhtautuminen on onneksi sellaista on kuin pitääkin. Meitä on tiimissä monta, joilla on pieniä lapsia, mukaan lukien pomo, ja kaikki tajuavat, ettei ole mitään herkkua olla jatkuvasti poissa töissä sairaan lapsen kanssa. Eikä se omakaan sairastelu kivaa ole, mielummin sitä olisi töissä kuin viikkotolkulla jatkuvassa flunssassa.
Kokemuksesta tiedän, ettei tuollainen asenne työpaikalla ole mikään itsestäänselvyys, sillä olen saanut kuunnella jupinaa siitä, miten ”taas se on poissa, mikäköhän sillä muka taaskin on” ja valitusta siitä miten sairastava jättää ilkeästi työnsä muiden hoidettavaksi. Sellaista valitusta kuunnellessa en voi miettiä muuta kuin että nuo tyypit eivät ole tainneet ainakaan ihan lähiaikoina heräillä läpi yön tunnin tai puolen välein juottamassa maitoa yskivälle lapselle tai yrittäneet tunkea lääkelusikallista vastustelevan, kuumeisen lapsen suuhun.
Mutta vaikka tiedän, ettei pomo paheksu poissaolojani, ja että työkaverit ymmärtävät tilanteeni, alkavat jatkuvat poissaolot pakosti ahdistaa. Sitä vain miettii mielessään miten sähköposti täyttyy ja deadlinet lipuvat ohi. Kun sitten vihdoin palaa töihin, ei edes tiedä mihin tarttua. Ja lisäksi sitä on tietysti jatkuvasti vähän tavallista väsyneempi, hieman puolikuntoinen.
En sinänsä suostu tuntemaan mitään huonoa omaatuntoa siitä, että hoidan lastani sen sairastuessa, mutta kyllä se vähän ahdistaa, että joudun olemaan pois töistä joka ikinen kerta kun lapsi on pois päiväkodista. Tämän alkuvuoden aikana olen aika monta kertaa miettinyt, kuinka paljon helpompaa olisi, jos edes joskus, edes silloin kun minulla on töissä kaikista tärkeimpiä kokouksia tai joku homma ehdottomasti pitäisi saada valmiiksi, joku muu voisi hoitaa sairastavan lapsen. Minulla mielestäni on ihan hyvät tukiverkot, mutta ei kukaan pääse hoitamaan lastani tunnin tai parin varoitusajalla arkiaamuna. On vain pakko purra hammasta ja tunkea työahdistus sivuun.
Tällä hetkellä keskityn ajattelemaan, että nyt on onneksi jo helmikuu. Pahimmasta flunssakaudesta taitaa olla tältä erää jo suurin osa takana päin. Kaiken sairastamisen keskellä olen myös onnistunut hoitamaan edes yhden asian: kesälomalennot on varattu!
