Selailen Facebookkia vähän hämmentyneissä tunnelmissa. Suunnilleen joka neljäs seinälläni näkyvä postaus liittyy jotenkin työnhakuun tai avoimiin työpaikkoihin, ja jokaisen kohdalla joudun erikseen muistuttamaan itselleni, että näitä ei nyt tarvitse lukea.

Aloitin viime keväänä työssä, jonka oli määrä päättyä 15.1. Vaikka tiesin, että sijaisuudelle oli luvassa jatkoaikaa, käytin kuitenkin loppuvuodesta aika paljon aikaa uusia pestejä tutkaillen. Sitten kävikin niin, että sain nykyisestä työpaikastani vakituisen viran (jota siis toki olin hakenut), ja nyt työtä ja palkkaa on siis luvassa hamaan tulevaisuuteen saakka – tai miten pitkään nyt siellä päädynkään olemaan. On samanlainen olo kuin aina työnhaun päättyessä, kun ei ole vielä ihan sisäistänyt että ei tarvitse enää kärppänä vahtia uusia ilmoituksia. On kuin olisi yhtäkkiä pysähtynyt ja se tuntuu omituiselta.

Hesarissa oli eilen juttu filosofi Antti Kauppisesta, joka pohti sitä aikuisuutta on kestää sitä, ettei elämä jatkuvasti muutu eikä koko aikaa ole jotain uutta tavoiteltavaa. Kauppisen mielestä tämä on yksi nuoria aikuisia ahdistava asia, ja syy siihen, miksi moni ei halua lapsia. Se ajatus, että Balilla on kivempaa kuin Prismassa.

Ymmärrän jossain määrin tämän pointin. Kyllä, lapsi tuo elämään aika väistämättä tietynlaista pysyvyyttä ja poistaa osan spontaaniudesta. Kun on pakko pitää lomansa päiväkodin lomien aikaan, ei vuosilomista oikein enää riitä mihinkään irtiottoihin muina vuodenaikoina (mutta omat työni eivät kyllä oikein ole aiemminkaan mahdollistaneet mitään pitkiä lomareissuja muulloin kuin kesällä). Ja juu, afterworkit jäävät etenkin yksinhuoltajalla väliin, ja jokainen kello seitsemän jälkeen jatkuva meno vaatii vähän erityisjärjestelyjä.

En koe tästä valtavaa ahdistusta, mutta siis… Kyllähän minäkin olisin juuri nyt mielummin Balilla kuin suorittamassa vuoden ensimmäistä työviikkoa! Kukapa ei?

Mutta ei tässä kyllä auta varsinaisesti lasta syytellä, että oma elämä on välillä, noh, tylsä lienee kutakuinkin oikea sana. Opinnot olisi suoritettu ja varmaan joku työpaikkakin löydetty ilman lastakin, enkä koskaan päässyt sinne Balille lapsettomanakaan.

Tietystä tylsyydestä huolimatta en oikeastaan suostu hyväksymään sitä ajatusta, että elämä olisi nyt jotenkin valmis. Kyllä, tavoitteet ovat erilaisia ja osittain hankalammin hahmotettavia kuin kaksikymppisenä. Silloin esimerkiksi opiskelut toivat tosi konkreettisia, selkeitä ja ihanan toteuttamiskelpoisia toiveita. Työkuvioista, parisuhteista ja lapsista haaveet olivat nykyistä epämääräisempiä, mutta niiden suhteen tuntui, että aikaa on ja melkeinpä kaikki on mahdollista.

Nyt opinnot on tehty ja asunto ostettu ja niiden muiden tavoitteiden osalta oma näkemys on vähemmän ruusuinen. Silti haluaisin nähdä, että elämässä on vielä kaikenlaista odotettavaa ja tavoiteltavaa – vaikka samalla koetankin vakuuttaa itseni siitä, että voin odotella lapsen kasvavan hieman ennen kuin editän noita tavoitteita sen suuremmin. Haluan uskoa, että edelleen on edessä uusia, kiinnostavia työjuttuja ja että joskus vielä pääsen toteuttamaan kaikki ne reissut joita en ennen lapsen syntymää ehtinyt ja joita en pienen lapsen kanssa halua kokeilla.

Ja se, mistä filosofi ei puhunut: lapsi tuo elämään uusia tavoitteita ja määäränpäitä, loputtomasti välietappeja. Lapsihan muuttuu, kehittyy ja oppii jatkuvasti uutta, ja etenkin pienen lapsen kanssa elämä on jatkuvasti uusien juttujen odottamista ja opettelua. Juuri nyt odotan esimerkiksi kovasti sitä että lapsi alkaisi puhua kokonaisia lauseita, mietin että kohta se on ja kaksivuotias, että kesällä päästään jo tekemään ihan erilaisia juttuja kuin nyt. Vaikka arki lapsen kanssa on välillä puuduttavaa hullunmyllyä, ja useammin väsyneitä hetkiä ruokakaupassa kuin biletystä hiekkarannalla, elämä tuntuu menevän eri tavalla eteenpäin kuin ennen lasta.

Uskon, että jonkinlaisia tavoitteita kaipaa aina, ainakin minä kaipaan. Mutta ei se lapsi tai lapsettomuus sitä määrittele, onko elämä pysähtynyttä vai ei. Yhtenä omista tavoitteistani on ainakin edelleen ja varmasti loputtomiin Bali tai joku vastaava, eli seuraava reissu jonnekin kauas. Toivottavasti lapsestakin tulee hyvä reissaaja.