Tavoitteista ja Balista

Selailen Facebookkia vähän hämmentyneissä tunnelmissa. Suunnilleen joka neljäs seinälläni näkyvä postaus liittyy jotenkin työnhakuun tai avoimiin työpaikkoihin, ja jokaisen kohdalla joudun erikseen muistuttamaan itselleni, että näitä ei nyt tarvitse lukea.

Aloitin viime keväänä työssä, jonka oli määrä päättyä 15.1. Vaikka tiesin, että sijaisuudelle oli luvassa jatkoaikaa, käytin kuitenkin loppuvuodesta aika paljon aikaa uusia pestejä tutkaillen. Sitten kävikin niin, että sain nykyisestä työpaikastani vakituisen viran (jota siis toki olin hakenut), ja nyt työtä ja palkkaa on siis luvassa hamaan tulevaisuuteen saakka – tai miten pitkään nyt siellä päädynkään olemaan. On samanlainen olo kuin aina työnhaun päättyessä, kun ei ole vielä ihan sisäistänyt että ei tarvitse enää kärppänä vahtia uusia ilmoituksia. On kuin olisi yhtäkkiä pysähtynyt ja se tuntuu omituiselta.

Hesarissa oli eilen juttu filosofi Antti Kauppisesta, joka pohti sitä aikuisuutta on kestää sitä, ettei elämä jatkuvasti muutu eikä koko aikaa ole jotain uutta tavoiteltavaa. Kauppisen mielestä tämä on yksi nuoria aikuisia ahdistava asia, ja syy siihen, miksi moni ei halua lapsia. Se ajatus, että Balilla on kivempaa kuin Prismassa.

Ymmärrän jossain määrin tämän pointin. Kyllä, lapsi tuo elämään aika väistämättä tietynlaista pysyvyyttä ja poistaa osan spontaaniudesta. Kun on pakko pitää lomansa päiväkodin lomien aikaan, ei vuosilomista oikein enää riitä mihinkään irtiottoihin muina vuodenaikoina (mutta omat työni eivät kyllä oikein ole aiemminkaan mahdollistaneet mitään pitkiä lomareissuja muulloin kuin kesällä). Ja juu, afterworkit jäävät etenkin yksinhuoltajalla väliin, ja jokainen kello seitsemän jälkeen jatkuva meno vaatii vähän erityisjärjestelyjä.

En koe tästä valtavaa ahdistusta, mutta siis… Kyllähän minäkin olisin juuri nyt mielummin Balilla kuin suorittamassa vuoden ensimmäistä työviikkoa! Kukapa ei?

Mutta ei tässä kyllä auta varsinaisesti lasta syytellä, että oma elämä on välillä, noh, tylsä lienee kutakuinkin oikea sana. Opinnot olisi suoritettu ja varmaan joku työpaikkakin löydetty ilman lastakin, enkä koskaan päässyt sinne Balille lapsettomanakaan.

Tietystä tylsyydestä huolimatta en oikeastaan suostu hyväksymään sitä ajatusta, että elämä olisi nyt jotenkin valmis. Kyllä, tavoitteet ovat erilaisia ja osittain hankalammin hahmotettavia kuin kaksikymppisenä. Silloin esimerkiksi opiskelut toivat tosi konkreettisia, selkeitä ja ihanan toteuttamiskelpoisia toiveita. Työkuvioista, parisuhteista ja lapsista haaveet olivat nykyistä epämääräisempiä, mutta niiden suhteen tuntui, että aikaa on ja melkeinpä kaikki on mahdollista.

Nyt opinnot on tehty ja asunto ostettu ja niiden muiden tavoitteiden osalta oma näkemys on vähemmän ruusuinen. Silti haluaisin nähdä, että elämässä on vielä kaikenlaista odotettavaa ja tavoiteltavaa – vaikka samalla koetankin vakuuttaa itseni siitä, että voin odotella lapsen kasvavan hieman ennen kuin editän noita tavoitteita sen suuremmin. Haluan uskoa, että edelleen on edessä uusia, kiinnostavia työjuttuja ja että joskus vielä pääsen toteuttamaan kaikki ne reissut joita en ennen lapsen syntymää ehtinyt ja joita en pienen lapsen kanssa halua kokeilla.

Ja se, mistä filosofi ei puhunut: lapsi tuo elämään uusia tavoitteita ja määäränpäitä, loputtomasti välietappeja. Lapsihan muuttuu, kehittyy ja oppii jatkuvasti uutta, ja etenkin pienen lapsen kanssa elämä on jatkuvasti uusien juttujen odottamista ja opettelua. Juuri nyt odotan esimerkiksi kovasti sitä että lapsi alkaisi puhua kokonaisia lauseita, mietin että kohta se on ja kaksivuotias, että kesällä päästään jo tekemään ihan erilaisia juttuja kuin nyt. Vaikka arki lapsen kanssa on välillä puuduttavaa hullunmyllyä, ja useammin väsyneitä hetkiä ruokakaupassa kuin biletystä hiekkarannalla, elämä tuntuu menevän eri tavalla eteenpäin kuin ennen lasta.

Uskon, että jonkinlaisia tavoitteita kaipaa aina, ainakin minä kaipaan. Mutta ei se lapsi tai lapsettomuus sitä määrittele, onko elämä pysähtynyttä vai ei. Yhtenä omista tavoitteistani on ainakin edelleen ja varmasti loputtomiin Bali tai joku vastaava, eli seuraava reissu jonnekin kauas. Toivottavasti lapsestakin tulee hyvä reissaaja.

 

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus

Hyvinhän tämä sujuu jos vaan…

20181215_221248_5.jpg

Huomasin taas sanovani parille kolmekymppiselle sinkkukaverille lapsikeskustelun yhteydessä, että kyllähän tämä näin yksinkin ihan hyvin onnistuu. Tällä kertaa se disclaimer oli helppo ujuttaa mukaan. Olin kaverin synttäri-illallisella, sillä hän oli pyytäessään minut mukaan kertonut, että yhteinen kaverimme on jo luvannut hoitaa lastani illan ajan.

Kyllä, itsenäinen vanhemmuus on varsin mukavaa kun on ympärillä niin mahtavia ihmisiä kuin minulla.

Ei, tämä ei ollut ensinnäinen kerta, kun joku kavereistani jo kutsuessaan myös kertoo, että on jo järjestellyt lapselleni hoitopaikkaa. (Nyt kun kirjoitan tämän, tajuan että tuollainen voi jonkun mielestä kulostaa toisen asioihin tuppautumiselta, mutta itse koen sen kyllä pelkästään ihanana.)

Vaikka vanhempani ja kaverini vahtivat lastani ja auttavat muutenkin ihan konkreettisesti, sitäkin tärkeämpää on se kaikki muu. Se, että itsenäisyyspäivän juhlissa kaverini sanovat äitiäitiä hokevalle lapselle että tulepas nyt leikkimään muiden kanssa että äiti saa juoda viininsä rauhassa. Se, että kun lapsi oli ihan pieni, minä join kavereideni läsnäollessa kahvini aina kuumana ja söin ensin, sillä he ottivat heti alkuun lapsen syliinsä. Ja se, että he jaksavat ihastella lapsen kuvia, kuunnella juttuja lapsen tekemisistä ja kutsua minua mukaan kaikenmaailman rientoihin vaikken aina pystykään tulemaan paikalle.

Minulta on useamman kerran kyselty, että voinko suositella lapsen hankkimista yksin tai uskonko että joku pärjäisi lapsen kanssa. Ei minulla siihen tietenkään ole vastausta, mutta läheisten ihmisten merkitystä en voi ainakaan liikaa korostaa. Mutta ei se tärkein asia tosiaankaan ole se, kuinka monta tuntia kuukaudessa saan lapsenhoitoapua, eikä sekään ole ratkaisevan tason ongelma, että vanhempani asuvat aika kaukana. Ratkaisevaa on se, että juttelemme äitini kanssa niin usein että lapsi uskoo vakaasti puhelimen oleva suora linja mummille ja alkaa hokea ”mummi, mummi” heti kun hetken katson kännykkääni. Ja ratkaisevaa on se, että on ihmisia, joille voi laittaa viestiä kun menee hermot ja kertoa, että aion kohta repiä palasiksi Pupu Tupunan syntymäpäivät sillä en jaksa enää kertaakaan lukea siitä ääliömäisyydestä, että kanaemo tuo Tupunalle lahjaksi kaksi munaa, eli tavallaan kaksi lastaan, joista toinen vieläpä rikkoituu juhlien tiimellyksessä.

Ainakin omalta kohdaltani ajattelen myös, etten halua elämää jossa vain pärjää. Haluan elämää, joka on hauskaa. Siinä auttaa kovasti kun saa välillä juoda sen viinilasillisensa rauhassa ja ihailla öisen kaupungin valoja.

 

Perhe Vanhemmuus