Noin kuukausi ennen hoitojen alkua veljen vaimo kertoo olevansa raskaana. Olen iloinen heidän puolestaan, ja itsekkään iloinen siitä, että saan olla toisenkin lapsen täti. Samalla rintaa alkaa puristaa. Noikin saa lapsen jo tänä vuonna, mun pitäisi jo olla raskaana. Tulenhan sitten heti raskaaksi? Miten tässä nyt voi vielä kuukauden odottaa? Miksen voisi jo olla raskaana, voisimme olla samaan aikaan äitiyslomalla? Kiire, paniikki, kiire.

On helppo olla onnellinen niiden puolesta, joilla tietää olleen hankalaa. Jos jollakulla tuntuu olevan kaikki ihan täydellisesti, minua vain ärsyttää. Ajattelen, etteivät ne tiedä mistään mitään, eivät tajua ollenkaan. Kehtaavatkin sanoa että rahat ovat vähissä, tai että aika ei riitä mihinkään.

Olen naurettavan itsekeskeinen, oletan että kaikki ymmärtävät, että minun ongelmani ovat niitä vaikeimpia – mutta varokoon jos joku minua säälii tai vihjaakin etten pärjäisi. Sillä minähän helkkari sentään pärjään oikein hyvin, minä en kaipaa puolisoa enkä ole epätoivoinen.

En oikein itsekään tiedä, miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua. Pakkohan se on myöntää, ettei lapsen hankkiminen yksin ole se juttu mistä olen vuosikaudet haaveillut, enkä mitenkään iloitse siitä, että yksinhuoltajana olen taloudellisesti automaattisesti monia muita heikommalla. Pakko sekin on myöntää, että se, etten saisikaan lasta, pelottaa aivan järkyttävästi ja tuntuu epäreilulta.

Kun oma pää pyörittelee jatkuvasti sitä yhtälöä, että lapsen saaminen on huomattavasti hankalampaa kuin useimmilla kavereilla, ja että taloudelliset huoletkin aidosti ovat vähän eri tasoa kuin lähipiirillä, on joskus vaikea olla myötätuntoinen. Jos tuntuu, ettei itse saa mitään, on välillä vaikea iloita kun tuntuu että muut saavat kaiken, ja vieläpä helposti.

Joskus omille tunteille on pakko antaa periksi, pitää myöntää, että tältä minusta nyt vain tuntuu, ja etten nyt vain yksinkertaisesti pysty iloitsemaan muiden puolesta ihan joka hetki. Että nyt minua vain ahdistaa niin paljon, että sitä tunnetta on käsiteltävä. Ja omat etuoikeudetkin on muistettava. Jos minulla ei ole varaa matkustaa yhtä usein kuin kavereilla, ja asun hiukan ahtaammin, se ei ole vielä mitään järkyttävää. Minulla on varaa maksaa hoidoista, joille monella sinkulla ei todellakaan olisi varaa, ja jo se on sellainen etulyöntiasema, jota ei oikeasti pitäisi unohtaa.

Sitten hetken tai parin päivän päästä olo helpottaa ja on taas ihana kuulla toisten suunnitelmista, osallistua iloon ja päivitellä ongelmia, jotka eivät tietenkään maailman mittakaavassa ole niitä vakavimpia.