Pieni potilas ja väsynyt äiti

Yhdeksän tuntia päivystyksessä. Tuntikausia 40 asteen kuumettaan itkevän lapsen rauhoittelua. Lakanoiden vaihtamista kesken yötä. Rattaiden kankaiden irrotus ja pesu. Take away -ateriat jotka jäävät syömättä, kun pitääkin taas lähteä sairaalaan. Lääkelitkut pitkin lasta, lattiaa, työpöytää ja sänkyä. Aivan liian vähän unta.

Tässä osa parin viime päivän kokemuksista. Lasta jo aiemmin vaivannut laryngiitti eli kurkunpääntulehdus teki paluun entistä ärhäkämpänä ja sen myötä touhu meni aikamoiseksi räpeltämiseksi. Kun unettoman yön ja päivystyksessä vietetyn päivän jälkeen lääkäri kysyi, että jäisittekö mielummin osastolle yöksi vai menisittekö kotiin, päässäni löi ihan tyhjää, tunsin itseni täysin kyvyttömäksi tekemään mitään päätöksiä ja mietin ainoastaan että kumpi vaihtoehto toisi minulle todennäköisemmin edes jonkinlaisen määrän unta mahdollisimman pian.

Koska lapseni ei vielä toistaiseksi ole koskaan ollut sillä tavalla kipeä, että olisi oikeasti ollut syytä pelätä sen takia (nytkin se hymyili ja vilkutteli sairaanhoitajille kuumeesta huolimatta), tuntuu että sairastelussa yksi isoimmista jutuista onkin se että miten minä jaksan handlata homman. Siinä päivystyksessä kärsiessä tuli hetkeksi mieleen että onko tämä nyt kohtuutonta miettiä näin paljon omia unia, mutta sitten totesin, että ei se kyllä ehkä ole. Lapsesta huolehtiminenhan ei lopu siihen että kuume laskee, vaan minun on pysyttävä sellaisessa kunnossa, että jaksan huolehtia ruoat, kykenen tarkkailemaan lapsen kuntoa muutosten varalta ja pystyn hoitamaan sille edes puhtaan paikan nukkumiseen. Ja pakkohan ne pyykitkin on pestä ja rattaat puhdistaa jotta lapsi tervehdyttyään pääsee päiväkotiin. Sitäpaitsi jos väsyn liikaa, sairastun itse, ja sitten ollaan taas ongelmissa.

Onneksi yksi lapsen kummeista pääsi auttamaan meitä (tietenkin taas kerran kun tuli kriisi, kaksi kummeista oli reissussa). Ilta päivystyksessä sujui sentään jollain tavalla siedettävästi kun välillä sai laittaa omat silmät kiinni, kun joku toinen välillä otti lapsen syliin ja kun oli seuraa jonka kanssa keksiä surkeita vitsejä. Seuraavana päivänä jatkoimme huonojen juttujen hölöttämistä vähän terveemmän lapsen seurassa edellispäiväisten noutoruokien ja pähkinasuklaan voimalla. Jotenkin sain siinä sivussa pestyä kolme koneellista pyykkiä (esimerkiksi ne lakanat) ja puhdistettua jopa rattaat.

Lapsen olo helpotti lopulta nopeasti, mutta omaan toipumiseeni menee vielä tovi. Yksi katastrofaalinen yö ja kahdeksan tuntia päivystyksessä ovat sellainen setti että sen jälkeen tarvitsisi vähintään kylpyläloman uupumuksesta toipumiseen. Toisaalta ihan tavallinen työpäivä alkaa houkuttaa yllättävän paljon sairastuvan jälkeen. Tänäaamuna usvan keskeltä paistava aurinko näytti uskomattoman kauniilta ja lyhyt kävelymatka päiväkodilta työpaikalle tuntui tavallistakin tärkeämmältä hengähdyshetkeltä.