Tämä ei muuten lopu

Kävelen kotiin illalliselta kavereiden kanssa. Osa porukasta jäi vielä jatkamaan iltaa, mutta minun on palattava kotiin laittamaan lapsi nukkumaan ja päästämään lapsenvahtina ollut kummi kotiinsa.

Harmittaa. On ihana kesäilta ja kaveriporukka on ollut pitkästä aikaa koolla. Alan lohdutella itseäni, että kyllä tämä tästä, kunnes tajuan, ettei sellaiseen ajatukseen ole nyt oikeastaan mitään perusteita.

Huomaan jatkuvasti hokevani itselleni, että jaksa vielä hetki niin kyllä tämä helpottaa. Olen niin tottunut ajattelemaan kaikissa lapseen liittyvissä ongelmissa – nukkumisessa, syömisessä, vatsavaivoissa, omissa kanniskelusta kipeytyneissä lihaksissani – että kohta se helpottaa kun lapsi kasvaa, että jotenkin unohdan, ettei tähän kokonaistilanteeseen ole mitään sitten kun -päivämäärää. Lapsi tarvitsee menojeni ajaksi hoitajan vielä ainakin kymmenen vuotta, eikä ole mitenkään taattua, että minulla joskus olisi joku puoliso, joka auttaisi arjen pyörittämisessä.

Joudun edelleen muistuttamaan itselleni, että tätä tämä nyt vain on. Minä olen hankkinut lapsen, ja se nyt vain sattuu olemaan pysyvä asia, josta ei saa ainakaan pitkiä lomia. Ei ole tulossa mitään huoletonta aikaa samalla tavalla kuin ennen lasta, tai ehkä korkeintaan sitten parinkymmenen vuoden päästä. Vaikka saatan vaihtaa työpaikkaa, saada joustavammat työajat ja enemmän rahaa jolla helpottaa joitain arjen juttuja, ja vaikka vähän isompi lapsi on helpompi jättää hoitoon, ei se mihinkään ole muuttumassa, että jokaista rientoa varten asioista pitää sopia etukäteen. Ehkä joskus kun lapsi on alakouluikäinen lyhyet harrastukseni tai vaikka juoksulenkki alkavat olla asioita, joiden ajan lapsi pärjää yksinkin. Mutta siihenkin on vielä aika monta vuotta.

Tämä taitaa nyt olla sitä ”lapsen saamiseen ei koskaan voi todella valmistautua”-osastoa. Tietenkin minä tiesin, että näin tämä tulee olemaan. Sehän on selvää, että lapsesta on vastuussa ihan koko ajan. Se sitoutumisen aste vain on sellainen, että sitä on vaikea sisäistää vielä näin vuoden vastuullisuuden jälkeenkään.

Ei auta muu kuin järjestää lapsenvahteja, lähteä kotiin ajoissa vaikka juhlat olisivat parhaimmillaan ja olla suunnitelmallinen. Seuraava koko pitkä ilta vapaalla on onneksi jo kahden viikon päästä, ja silloin minulla ei ole kotiintuloaikaa.