Vahinkolapsia
”En koskaan halunnut yhtään lasta mutta minulla on kolme”, sanoi nainen taukohuoneessa eväiden äärellä.
Nainen kertoi kuuluneensa uskonnolliseen liikkeeseen, jossa asiaan kuului ”ottaa vastaan kaikki mitä annetaan”. ”Aina kun sain tietää olevani raskaana, se oli shokki”, nainen kertoi. Kolmen jälkeen hän tajusi, että omat rajat olivat tulleet vastaan.
Nainen kertoi, ettei aina uskalla puhua aiheesta, ei ainakaan sanoa, ettei alunperin halunnut lapsia, sillä se tulkitaan niin, ettei hän rakastaisi lapsiaan. Ja sehän on aivan eri asia!
Mietin tätä, kun luin kommentteja raskaana olevasta Iidasta, joka kutsui tilannettaan ”vahinkoraskaudeksi”. Monen kommentoijan mielestä lasta ei koskaan saisi sanoa vahingoksi (Iida on kyllä saanut paljon rumempiakin kommentteja, mutta keskityn nyt vain tähän). Mutta jos tarkoituksena ei ollut tulla raskaaksi, miksi sitä sitten pitäisi kutsua? Ja jos lapsia ei ole halunnut, pitäisikö se loputtomiin salata? Saako sen kertoa lapselle edes sitten kun se on aikuinen?
Sanoilla on merkitystä, se on ihan varmaa, mutta silti jaksan aina hämmentyä, kuinka lapsista ja vanhemmuudesta monen mielestä pitää puhua. Ja kuinka lapsiin liittyvät kielteiset tunteet ovat niin tabuja, että jo vähänkin niihin viittaavat sanat kuuluvat kiellettyjen listalle. Sen sanominen, ettei halunnut tulla raskaaksi on oikeastaan aika kaukana siitä, mitä tuntee lasta kohtaan. Raskaushan ei nimittäin ole yhtä kuin lapsi, ja ihminenhän voi rakastaa sellaista, jota ei alunperin olisi halunnut. (Mäkään en koskaan halunnut omistaa eläintä, mutta kun se kissa mun elämääni tuli, siitä tuli niin rakas että siitä luopuminen oli täyttä painajaista – jos jo kissan kanssa oli tuollaista niin ei ole vaikea uskoa että lapsesta tulee rakas vaikka se tulisi elämään millä tavoin tahansa.)
No juu, tietenkin sitä kannattaa pohtia, mihin sävyyn lapsestaan puhuu sille lapselleen tai sen kuullen. Mutta jos lapsi tietää olevansa rakastettu, ei se taatusti siihen hajoa, jos saa kuulla, ettei äidin suunnitelmiin oikeastaan alunperin kuulunut ollenkaan lisääntyminen. Enkä ihan ymmärrä, miksi kenenkään muunkaan siihen pitäisi hajota. Eikä se ole todellakaan loukkaus edes niitä kohtaan, jotka kovasta yrittämisestä huolimatta eivät lasta saa. Jokainen hedelmöityshoidoissa käyvä todellakin tietää, kuinka sattumanvaraista se on, milloin raskaus alkaa ja milloin ei. Kyllähän se epäreilulta tuntuu, että toisille koko homma on helpompaa, mutta en minä ainakaan kaipaa mitään valheita tai kaunisteluja, ja ymmärrän ihan täysin, että lapsen saaminen voi tuntua shokilta, vaikka itse pelkäsin ihan päinvastaista.
Tämä maailma on täynnä lapsia, jotka ovat saaneet alkunsa suunnittelematta, satunnaisista suhteista, vahingossa ja tilanteissa, jotka eivät ole olleet optimaalisia tai kenenkään unelmaa. Aika moni niistä lapsista on tosi rakastettu ja monesta pidetään hyvää huolta. Valitettavasti kaikista ei, ja valitettavasti myös osa oikein varta vasten hankituista lapsista jää vaille rakkautta.
Minua jäi mietityttämään ne sanat taukohuoneessa. Tekisi mieli kysyä, miten nainen sitten lopulta tottui äitiyteen, ja miten rakkaus lapsiin löytyi. Tuntuu, että niistä vastauksista voisi oppia paljon enemmän kuin kaunistelevista kliseistä.