Syitä siihen, miksi ”Anna mennä – Opas hauskempaan elämään” on parasta hetkeen

 

 

Rosa Meriläisen ja Saara Särmän Anna mennä – Opas hauskempaan elämään on parasta mitä olen hetkeen lukenut.

Kirja sai mut nauramaan ääneen, nyökyttelemään todella monella sivulla mukana ja auttamaan sen hyväksymisessä, että mä oon todella hyvä just näin. 

Anna mennä on tekijöidensä mukaan feministinen kirja. Tässä feminismi määritellään valinnanvapautena: vapautena olla just sitä mitä haluaa, sukupuolesta viis. Tämä on myös se ajatustapa, jonka olen itse omaksunut feminismiksi, ja se mitä feminismi mulle edustaa. Mun mielestä just tämä vapaus edesauttaa sitä tasa-arvoa. Kun kaikki voi olla just semmoisia kun on ilman tuomitsemista, rajat ihmisten väliltä poistuvat ja (toivon mukaan) tasa-arvo lisäänty.

Kirja on jaoteltu viiteen osaan: ystävyyteen, yhteiskuntaan, ruumiseen, työhön ja kotiin. Itse sain eniten irti ruumis-osiosta, johtuen ehkä siitä että itsensä hyväksyminen on mulla edelleen kesken. Silti koin kaikki osiot hyvin antoisiksi, vaikka en kaikista asioista ollutkaan samaa mieltä. 

Kirja on eräänlaista vuoropuhelua Meriläisen ja Särmän välillä: he kertovat omia mielipiteitään eri asioihin. Mulla on välillä vähän vaikea suhtautua näihin tämmösiin kirjoihin, tai esimerkiksi julkkisten kirjoittamiin teoksiin, joissa he jakavat elämänohjeita. Väistämättä tulee mieleen, että no mitä tämä henkilö nyt on tehnyt, että näitä ohjeita pitäisi kuunnella. Tässä kirjassa en tämmöisiä ajatuksia kokenut, koska sävy ei ollut saarnaava, ja Meriläinen ja Särmä olivat keskenäänkiin joistain asioista eri mieltä. Tuli fiilis, että myös lukijalla on oikeus muodostaa oma mielipiteensä. Ehkä asiaan vaikutti myös se, että kirjan kirjoittajat ovat suomalaisia naisia, jotka asuvat samassa kaupungissa kuin minä ja jotka ovat pohtineet samoja asioita kuin minä omassa kaveripiirissäni. Enemmän samaistumispintaa kuin Hollywood-julkkiksiin (joiden kirjat ovat kyllä viihdyttävää luettavaa myös).

Haluan nostaa kirjasta esiin joitain ajatuksia, jotka muhun erityisesti kolahtivat.

”Minulle feminismi käsitteenä on tärkeä, enkä tahdo kutsua itseäni esimerkiksi humanistiksi tai ekvalistiksi, sillä feminismi-sana kantaa mukanaan uljaan historian, jossa on tehty hartiavoimin töitä naisten aseman parantamiseksi. Nimityksestä luopuminen olisi tämän historian unohtamista. Kenenkään muun ei ole pakko kutsua itseään feministiksi, jos ei siltä tunnu.” (Särmä, s. 91)

Mun on ollut monesti vaikea selittää, miksi kutsun itseäni feministiksi, enkä vaikka vain ”tasa-arvon kannattajaksi” tai just ekvalistiksi. Saara Särmä sitten puki asian sanoihin paremmin kuin hyvin. Olen myös ajatellut pitkään niin, että hölmö on nainen, joka ei ole feministi, mutta noh. Sehän just sotii valinnanvapausajatusta vastaan, jota pidän tärkeänä. 

”Tiedän, että vaa’an lukemat tai mitkään muutkaan numerot eivät kerro minusta – tai sinusta – mitään olennaista.” ja ”Voin pyrkiä paremmaksi ihmiseksi monin tavoin, voin pyrkiä olemaan parempi feministi, parempi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta taistelija, parempi tutkija, parempi kirjoittaja, mutta kehoani minun ei tarvitse muokata ollakseni parempi ihminen.” (Särmä, s. 198)

Halleluja! Kun elää yhteiskunnassa, jossa kroppa on aivan liian usein keskustelunaiheena, tämä kuulostaa niiiiin hyvältä. Hän, joka arvioi minua sen perusteella miltä näytän, eikä vaivaudu ottamaan selvää luonteestani tai ylipäänsä mistään muusta kuin ulkonäöstäni, ei ansaitse aikaani. Olen täysin kyllästynyt siihen, että keskustelunaiheet pyörivät sen ympärillä miltä näyttää, paljonko painaa tai minkä kokoisia vaatteita käyttää. 

”Ja erityisen rumasti puhutaan teini-ikäisistä tytöistä. Hauraassa ja herkässä kasvuiässä olevat tytöt, jotka elävät ristiriitaisten sisäisten ja ulkoisten paineiden keskellä, ovatkin ulkopuolisten aikuisten silmissä massaa, jota voidaan ilkkua mielin määrin.” (Meriläinen, s. 211)

Tähän myönnän sortuneeni itsekin. Ei ole kerran eikä kahdesti kun ollaan kaveriporukassa puhuttu halveksivaan sävyyn teineistä, jotka tekevät sitä ja tätä tai joilla on päällä jotain tosi epäsopivaa. Ihan kuin olisi unohtanut, millaista oli itse olla teini-iässä (siitä ei ole niin kauaa aikaa). Tai aivan kuin ajattelisin, että olen itse huimasti parempi ihminen kun teen niin tai näin. Newsflash, en ole. Teini-iän epävarmuutta on vaikea poistaa, mutta sitä voi helvetin hyvin olla lisäämättä ilkkumiselle. Kiitos Rosa Meriläinen tämän muistuttamisesta, otan opikseni.

”Nautinto siitä, että jaksaa ja pystyy ohittaa taatusti sen kärsimyksen, kun täytyy vääntäytyä ylös ja ulos.” (Meriläinen, s. 212)

Samalla kun kirja vapauttaa ulkonäköpaineista, se sai minut entistä enemmän odottamaan syksyn liikuntoja. Haluan parempaan kuntoon: haluan nousta rappuja hengästymättä, haluan liikkua nopeasti ja haluan jaksaa paremmin arjessa. Haluan pysyä terveenä. Oon välillä miettinyt sitä, että mikä siihen liikuntaan motivoisi. En ole koskaan ollut kovinkaan liikunnallinen, ja liikkumisen aloittaminen on aina ollut hiton vaikeaa. No, rapistumisen estäminen tai ainakin hidastaminen motivoi. Terveys motivoi. 

Semmoista. Vaikka omat pohdinnat eivät ehkä olleet kevyimmästä päästä, kirjassa oli myös paljon hauskoja juttuja.

Onko kukaan muu lukenut tätä kirjaa? Mielelläni vaihdan ajatuksia kommenttiboksissa, jos on.