Minne katosi rohkeus?

Ala-asteella kirjoitin tarinan hölmöläisistä. En enää muista tarkkaan mitä tarinassa tapahtui, mutta hölmöläiset luulivat lähtevänsä etelänmatkalle ja päätyivätkin vain kävelemään alamäkeen. Tarina päädyttiin lukemaan koulun aamunavauksessa, ja olin pakahtua ylpeydestä.

Yläasteella ideoimme kavereideni kanssa oman saippuasarjan ja pyysimme siihen tuolloin vielä melko tuntemattomia luokkakavereita mukaan. 

Lukiossa vaihdoin koulua, koska lukiossa, jossa opinnot aloitin, ei ollut juurikaan poikia. 

19-vuotiaana hyppäsin benji-hypyn. 

Jossain vaiheessa lopetin rohkeiden päätösten tekemisen, täysillä elämisen, itseni haastamisen. Sanoin mieluummin ei kuin joo, jäin kotiin sen sijaan että olisin lähtenyt ihmisten ilmoille. 

Viime aikoina olen löytänyt itseni liian usein tilanteista, joissa en saa mitään aikaan, koska pelkään olevani paska. Monet hakemukset jäävät kirjoittamatta, koska ei siitä kuitenkaan tule niin hyvä, että saisin paikan. Mitä hölmöyttä! Siinähän sitä kehittyy, kun vain tekee. 

Olen pohtinut lentolippujen ostamista Jenkkeihin jo useamman kuukauden. Vieläkään en ole ostanut, koska mitäköhän siitäkin sitten tulisi. 

Liian usein jään pelkäämään, että mitäköhän tapahtuu, jos teen näin tai noin sen sijaan että vain menisin ja tekisin. Niin kauan kuin en tee mitään, arvailen mitä tapahtuu, jos joskus tekisin. Sen sijaan kun vain menen ja teen, tiedän. Vaikka lopputulos ei olisikaan priimaa, opin, kehityn ja tiedän mitä käy. 

Muistan Yökylässä Maria Veitola -ohjelman jakson, jossa Veitola vieraili Jutta Gustafsbergin luona. En muista mistä oli puhe, mutta jotenkin keskustelu liittyi siihen, että Gustafsbergin mielestä ihmiset miettivät liikaa tekemisiään. Hänellä oli ohje, joka on juurtunut mieleeni:

”Tekee vaan.”

Kuinka helpolta se kuulostaakaan: mennä vain ja tehdä. Mistä ikinä onkaan kyse. Siinäpä ohje syksyyn ja koko loppuelämään.

Rohkeutta kohti. 

 

kuva: pixabay