Elämä kuin vuoristorata eli miten musta tuli työtön

Oon ollut lokakuun puolivälistä asti työtön. Sinänsä oon kivassa asemassa, että työpaikka on odottamassa: korona sotki suunnitelmia siinä määrin, että työn alkaminen lykkääntyi monella kuukaudella, mutta työnhakua ei ole hetkeen tarvinnut tehdä.

Aloin tuossa yhtenä yönä (taas vaihteeksi ollut nukahtaminen vaikeaa) miettiä, miten tähän tilanteeseen niin sanotusti päädyin, ja toisaalta luin Me Naisten kolumnin aiheesta välivuosi, mikä sekin herätti mussa ajatuksia.

Siinä kun pikakelailin elämääni muutaman viime vuoden verran taaksepäin, huomasin, että suhteellisen haipakkaa on pitänyt, vaikka on usein tuntunut että eihän tässä mitään.

Vuoden 2017 alussa sairastuin krooniseen urtikariaan, joka on ollut sellainen aika perseestä oleva matkakumppani siitä lähtien. Mulla tää ihosairaus (sairaus kuulostaa kyllä tosi vakavalta, omalla kohdalla kyseessä on ehkä ollut enempi ärsyttävä vaiva) on onneksi suurimman osan ajasta lievä, toisin kuin monilla muilla. Samana vuonna erosin lisäksi pitkästä parisuhteesta, olin duunissa Mikkelissä ja päädyin hakemaan vaihto-opiskelijaksi Yhdysvaltoihin (jonne myös pääsin).

Vuonna 2018 olin tammikuusta toukokuun loppuun Jenkeissä, kesällä olin taas hetken aikaa töissä Mikkelissä, tapasin nykyisen puolisoni, tein gradua ja olin loppuvuonna reilun kuukauden Mikkelissä töissä – taas.

Vuoden 2019 helmikuussa valmistuin yliopistosta, työskentelin sillä erää viimeistä kertaa pätkän Mikkelissä ja tapahtui jonkinmoinen kahdeksas ihme: sain vakituisen työpaikan, jonka perässä muutin sen kummempia miettimättä Poriin.

(Tässä kohtaa en ole enää varma kuinka monta kertaa noiden vuosien aikana ”muutin” paikasta toiseen: Tampereella koti pysyi koko ajan samana, mutta vaihdon ja kesätöiden aikaan siinä oli alivuokralainen, eli roudailin kamojani milloin mihinkin varastoihin. Myös majapaikkani Mikkelissä vaihtelivat alivuokrakämpästä hostelliin ja työkaverin sohvaan.)

Noh, Poriin tietenkin sitten muutin pysyvämmin. Kotini siellä oli ihana: 45-neliöinen asunto, jossa oli iso tupakeittiö ja erillinen, iso makuuhuone isolla vaatehuoneella. Lattiat oli juuri vaihdettu ja molemmissa huoneissa oli isot, ihanat erkkerit.

Aika pian kuitenkin huomasin, että työpaikka ja kaupunki eivät ehkä olleet mulle sopivat. Ikävöin Tampereelle (kaupunkiin, joka siinä vaiheessa oli erittäin paljon koti mulle), poikaystävää ja perhettä, joka asui yhtäkkiä huomattavasti pidemmän matkan päässä kuin Tampereella ollessani. Voin Porissa henkisesti aika huonosti.

Niin huonosti, että työpäivän jälkeen makasin lamaantuneena himassa, en jaksanut tehdä juuri mitään. Elämä oli valintoja: Jos tein ruokaa, en jaksanut siivota. Jos siivosin, hain safkat Hesestä. Viikon kohokohtia olivat päivät, jolloin lähdin pois Porista. Ei siis ehkä mikään ideaali tilanne rakentaa elämää sinne.

Pahinta oli nautinnon menettäminen. Yleisesti ottaen oon iloinen, innostun helposti ja tykkään tehdä asioita. Tuolloin se kaikki oli poissa. Monet päivät itkin lohduttomasti joko yksin kotona tai puhelimessa äidille tai poikaystävälle.

Toisaalta osasin myös hakea apua: kävin työterveyspsykologilla kolme kertaa. Viimeisen kerran jälkeen hän näki avun tarpeeni ehkä paremmin kuin itse ja lähetti mut lääkärille. Sitä kautta pääsin nopeasti psykiatrille, joka määräsi lääkkeitä ja terapiaa (tässä mielessä oma polkuni mielenterveyskuntoutujaksi on mennyt aika kivuttomasti ja helposti).

Aloitin lääkityksen syömisen runollisesti maailman mielenterveyspäivänä. Viikko sen jälkeen mun työsuhde purettiin koeajalla. (Kuulostaa dramaattiselta, lopulta ei oikeastaan ollut sitä. En odottanut tulevani irtisanotuksi juuri tuolloin, mutta muuten irtisanominen ei ollut kovin iso yllätys.)

Irtisanomiseksi tuleminen oli kuitenkin perseestä. Muutin viime vuoden lopulla yhteen poikaystäväni kanssa, mikä on kyllä ollut pelastus. Sain tietyllä tapaa aikaa toipua rauhassa eikä multa odotettu mitään. Tämän vuoden alussa aloitin terapian, joka on ollut toisenlainen pelastus, ja saanut tarkastelemaan asioita taas uusista näkökulmista.

Töiden aloittaminen tuntui pitkään pelottavalta. Mietin jaksanko, miten pärjään, mitä jos taas kaikki menee reisille. Terapia on auttanut tosi paljon näihin, ja suoraan sanoen koronan tuoma lisäaika ennen töiden alkua on myös ollut avuksi. Voimia on ehtinyt kerätä oikeasti kunnolla ja nyt, kun duunin alkuun on kuukausi, tuntuu hyvältä.

Jotenkin vasta nyt oon myös oikeasti miettinyt näitä viime vuosia ja sitä, että tämä vuosi on näillä näkymin ensimmäinen ”tasainen” vuosi pitkään aikaan. Vuosi, jolloin ei ole kiire mihinkään, ei tarvitse saada mitään valmiiksi, asiat eivät ole kesken eikä tarvitse muuttaa yhtään mihinkään.

On tässä sen verran haipakkaa ollut nuo viime vuodet, ettei ihmekään, että on vähän pakka välillä hajonnut.Kaikkein hassuinta on ehkä se, etten oo pitänyt tuota kaikkea kiirettä ja jatkuvia muuttoja edes mitenkään ihmeellisenä. Se on vain jotain, jota tekee, koska tietenkin niin kuuluu tehdä. Pikkuhiljaa oon tajunnut, että ehkä ei tarvitsekaan.

Ehkä on ihan ok olla vain paikallaan ja rakentaa elämäänsä yhteen paikkaan.