Kuinka opin pitämään ulkonäöstäni

Luin Iidan kirjoituksen painosta, ja ajattelin nyt vihdoin kirjoittaa sitten omastakin kehosuhteestani.

(Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa tästä jo varmaan vuoden verran, mutta asia on tuntunut liian henkilökohtaiselta ja jotenkin liian lähellä olevalta. Täällä Yhdysvalloissa ollessa kun on kaukana kaikesta on tätäkin ehkä hieman helpompi tarkastella.)

Olen kasvanut ympäristössä, jossa läheiset ihmiset ovat olleet enemmän tai vähemmän koko ajan laihdutuskuurilla. Ylipäänsä ympäröivä kulttuuri on ollut pitkään sellainen, että jos et ole dieetillä, niin kyllä kannattaisi olla. Itsestä rumasti puhuminen on ollut arkipäivää p i t k ä ä n. Jos et ole mallin mitoissa, mutta olet itseesi tyytyväinen, olet jollain tavalla epänormaali. Ja niin minäkin sitten käytin vuositolkulla aikaa painoni ja oman ulkonäköni miettimiseen ja murehtimiseen. 

Teinivuoteni olin normaalipainoinen, mutta kaikki mitä söin meni suoraan vatsanseudulle, eikä esimerkiksi rintoihin, mikä olisi tietty ollut kauhean paljon kivempaa. Ja koska kaikki meni vatsanseudulle, aloin sitten jossain vaiheessa ajatella olevani lihava. 

Surullisintahan tässä on se, että en ollut lihava. Kun nyt katson kuvia vaikkapa lukioajoiltani, huomaan olevani tosi pieni. Ja silti käytin aivan saakelisti aikaa sen murehtimiseen, että olen liian iso tai vähintäänkin väärän kokoinen. 

No, sitten kun pääsin opiskelemaan ja muutin pois vanhempien hoivista, paino alkoi aika pian nousta. Opiskeluvuosieni aikana olen lihonut varmaan ainakin 15 kiloa, todennäköisesti enemmän. (En ole varma paljonko tällä hetkellä painan.) Olisiko ollut toisen vuoden kohdalla, kun elämä pyöri ruuan ympärillä vähän liikaakin: saatoin käyttää koko illan sen miettimiseen, käydäkö ostamassa suklaapatukka lähikaupasta vaiko ei. Mitä aivokapasiteetin tuhlaamista! Välillä mietin, kuinka paljon älykkäämpi olisin, jos olisin käyttänyt kaiken tuon ajan minkä tahansa muun asian ajattelemiseen.

Olin pitkään melko onneton, ja kun olen onneton, syön. Muutkin huomasivat syömiseni. Sen sijaan, että olisi kysytty, onko kaikki hyvin, kysyttiin esimerkiksi että harrastanko yhtään liikuntaa tai olenko raskaana. (Ilmainen vinkki ihan kaikille: älä nyt hyvä ihminen kysy keneltäkään raskaudesta, jos et ole ihan satavarma. Tai ainakin mieti miltä tuntuisi, jos joku kysyisi sulta.) Lisäksi sisäisesti en kokenut muuttuneeni isommaksi, joten siksikin kysymykset loukkasivat. Minusta tuntui ihan samalta kuin kymmenen kiloa aiemminkin. 

Tietenkään (tai ainakaan todennäköisesti) en olisi lihonut, jos olisin liikkunut säännöllisesti. No, en liikkunut. En ole koskaan ollut erityisen liikunnallinen, ja liikkumisen aloittaminen tuntui erityisen hankalalta, kun ei ollut sinut peilikuvansa kanssa. Lisätään tähän vielä se, että tosi monet liikuntapaikat painottavat sitä, että nyt kyykätään peppu pyöreäksi tai treenataan bikinikroppa. Viestihän on silloin aika selvä: kroppasi ei ole vielä tarpeeksi hyvä, ja ei sitä viestiä halua kuulla vielä joltain ulkopuoliselta kun jo muutenkin oma peilikuva ärsyttää. (Ja kyllä, tiedän että ulkonäkö on monille motivaatio treenaamiseen, mutta silti musta on väärin olettaa, että se on sitä kaikille.)

No, mitä sitten tapahtui?

Tuli Vaakakapina, kehopositiivisuus valtasi lehtien sivut, vanhenin ja ehkä ajatusmaailmani muuttui. Löysin ihanan treenipaikan (Fiilis Fitness Tampereella!), jossa en ole koko sinä aikana kun olen siellä käynyt kuullut puhetta ulkonäkökeskeisestä treenaamisesta. Lähden treeneistä joka kerta hyvällä tuulella, ja koen ainakin jossain määrin löytäneeni liikunnan ilon. Treenaan, koska se tuntuu hyvältä.

Olen ymmärtänyt sen, että vaatekauppojen koot vaihtelevat: mulla on vaatekaapissa vaatteita koosta S kokoon XL. Pitkään elin sitten kun -elämää: sitten kun olen laihtunut, ostan uudet farkut. Nyt ostan uudet farkut silloin kun tarvitsen tai haluan, ja ostan ne siinä koossa, joka sillä hetkellä sopii päälle. Tekee elämästä hirveästi helpompaa. 

Ennen vaihtoon lähtöä pelkäsin kauheasti, että lihon ihan hirveästi täällä Jenkeissä. Etten kesän lopulla mahdu mihinkään vaatteisiini. Amerikkalaisen roskaruuan maineen tietäminen ei varsinaisesti vähentänyt pelkoa. Ja kuinka ollakaan, mitään sellaista ei ole käynyt: Kaikki vaatteet mahtuvat edelleen. Olo on ollut omassa kehossa 90 prosenttia ajasta parempi kuin vuosikausiin, enkä suoraan sanottuna ole juurikaan miettinyt mitä syön. Ehkä täällä (alkuun) tuntemattomien ihmisten keskellä on ollut helpompaa olla minä, eikä ole tarvinnut tuhlata ajatuksia sille, toiminko tavalla jota multa odotetaan. Todennäköisesti syynä on se, että kun on niin paljon tekemistä, nähtävää ja koettavaa, ei yksinkertaisesti ole energiaa miettiä ruokaa samalla tavalla kuin Suomessa. Sitä vain syö sen mitä haluaa ja jatkaa sitten muiden asioiden parissa. 

Silti valehtelisin jos väittäisin, että nyt olen maagisesti sataprosenttisen tyytyväinen itseeni ja ulkonäkööni. En ole. En edelleenkään pidä monista itsestäni otetuista valokuvista, koska en pidä kaksoisleuastani. Välillä jotain valokuvia katsoessani säikähdän, että olenko noin leveän näköinen. Erona entiseen on se, että sitten päästän ajatuksesta irti. Nyt näytän tuolta, joskus tulevaisuudessa ehkä joltain muulta. Tällä hetkellä voin rehellisesti sanoa, että en yritä laihduttaa ja että silloin kun liikun, liikun koska se on kivaa ja siitä tulee hyvä olo.

Lisäksi uskon, että kun on onnellinen ja hymyilee tarpeeksi leveästi, aika harva kiinnittää huomiota johonkin leukaan.