La La Land palautti uskon unelmointiin

Vuosien varrella olen haaveillut kirjan kirjoittamisesta, elokuvien kirjoittamisesta, erilaisista toimittajan töistä. Viimeistä olen jonkin verran tehnytkin, mutta omien unelmien saavuttaminen on silti tuntunut vaikealta. 

Erityisen vaikealta tuntui viime vuonna, vajaa vuosi sitten, kun tuntui että mikään ei onnistu, mihinkään en pääse enkä koskaan ole tarpeeksi hyvä. Viime vuoden lopulla päätin, että tänä vuonna teen asennemuutoksen. Jatkan yrittämistä, enkä vaivu epätoivoon. Ennen kaikkea: mietin mitä haluan, todella haluan, ja yritän parhaani mukaan mennä sitä kohti. (So far so good: neljä ”Kiitos hakemuksesta, mutta valitettavasti…” -viestiä kahden viikon aikana saaneena on hyvä huomata, että edelleen pääsen sängystä ylös aamulla, eikä uuden hakemuksen täyttäminen ärsytä juuri yhtään.)

Mutta niin, siihen elokuvaan.

La La Land -elokuvassa näyttelijäksi tahtova Mia (Emma Stone) työskentelee baristana Warner Bros. -studioilla, juoksee koe-esiintymisissä ja saa hylkäyksiä hylkäyksen perään. Hän tutustuu omasta jazz-klubista haaveilevaan pianisti-Sebastianiin (Ryan Gosling), joka kannustaa Miaa kirjoittamaan oman näytelmänsä ja esittämään sen.

Elokuvassa epäillään omia kykyjä, saadaan hylkäyksiä ja tehdään kompromisseja unelmien takia – voin samaistua. 

En ole musikaaligenren asiantuntija, mutta kyllähän elokuvan musiikkikohtaukset sykähdyttivät. Erityisesti pidin vauhdikkaammista ja menevämmistä kappaleista, mutta hitaammat toivat syvyyttä tarinaan. Ja varoitus lienee paikallaan: ainakin minulle eniten soitetut melodiat jäivät päähän pitkäksi aikaa. Vaikka elokuva monin paikoin henkii vanhaa Hollywoodia – varsinkin Emma Stonen monet asut sopisivat myös muualle kuin nykypäivään – on tarina hyvin moderni. Yhtymäkohtia nykypäivän uusliberalistiseen meininkiin on löydettävissä juonesta, joka keskittyy yrittäjyyteen ja itse tekemiseen. Toisaalta myös kapinoidaan uusliberalismiin liittyvää individualismia vastaan, sillä Mian ja Sebastianin toisilleen antama tuki on keskeisessä osassa elokuvassa.

Emma Stone ja Ryan Gosling tekevät vahvat suoritukset, mutta itselleni leffa on silti enemmän Emma Stonen vetämä ja johtama. Gosling jää paitsioon valovoimaisen Stonen vierellä. Ehkä myös Sebastianin hahmo on enemmän Mian tukena elokuvassa, työntämässä häntä oikeaan suuntaan.

La La Land ei ehkä olisi kolahtanut samalla tavalla minuun, jos en olisi itsekin tilanteessa, jossa omien unelmien tarkastelu ja se, mitä elämältä haluan, on läsnä vahvasti. La La Land muistutti unelmoinnin tärkeydestä, mutta ennen kaikkea se muistutti tekemään töitä unelmien eteen. 

 

Ja niin muuten, en vieläkään aivan ymmärrä tätä Gosling-hypeä? Onhan hän hyvä näyttelijä ja komea myös, mutta mikä hänestä tekee niin sykähdyttävän? Palopuhe, anyone?

Kuva: imdb