Minne katosi rohkeus?

paraglider-2378548_1920.jpg

Ala-asteella kirjoitin tarinan hölmöläisistä. En enää muista tarkkaan mitä tarinassa tapahtui, mutta hölmöläiset luulivat lähtevänsä etelänmatkalle ja päätyivätkin vain kävelemään alamäkeen. Tarina päädyttiin lukemaan koulun aamunavauksessa, ja olin pakahtua ylpeydestä.

Yläasteella ideoimme kavereideni kanssa oman saippuasarjan ja pyysimme siihen tuolloin vielä melko tuntemattomia luokkakavereita mukaan. 

Lukiossa vaihdoin koulua, koska lukiossa, jossa opinnot aloitin, ei ollut juurikaan poikia. 

19-vuotiaana hyppäsin benji-hypyn. 

Jossain vaiheessa lopetin rohkeiden päätösten tekemisen, täysillä elämisen, itseni haastamisen. Sanoin mieluummin ei kuin joo, jäin kotiin sen sijaan että olisin lähtenyt ihmisten ilmoille. 

Viime aikoina olen löytänyt itseni liian usein tilanteista, joissa en saa mitään aikaan, koska pelkään olevani paska. Monet hakemukset jäävät kirjoittamatta, koska ei siitä kuitenkaan tule niin hyvä, että saisin paikan. Mitä hölmöyttä! Siinähän sitä kehittyy, kun vain tekee. 

Olen pohtinut lentolippujen ostamista Jenkkeihin jo useamman kuukauden. Vieläkään en ole ostanut, koska mitäköhän siitäkin sitten tulisi

Liian usein jään pelkäämään, että mitäköhän tapahtuu, jos teen näin tai noin sen sijaan että vain menisin ja tekisin. Niin kauan kuin en tee mitään, arvailen mitä tapahtuu, jos joskus tekisin. Sen sijaan kun vain menen ja teen, tiedän. Vaikka lopputulos ei olisikaan priimaa, opin, kehityn ja tiedän mitä käy. 

Muistan Yökylässä Maria Veitola -ohjelman jakson, jossa Veitola vieraili Jutta Gustafsbergin luona. En muista mistä oli puhe, mutta jotenkin keskustelu liittyi siihen, että Gustafsbergin mielestä ihmiset miettivät liikaa tekemisiään. Hänellä oli ohje, joka on juurtunut mieleeni:

”Tekee vaan.”

Kuinka helpolta se kuulostaakaan: mennä vain ja tehdä. Mistä ikinä onkaan kyse. Siinäpä ohje syksyyn ja koko loppuelämään.

Rohkeutta kohti. 

 

kuva: pixabay

Puheenaiheet Ajattelin tänään

viime aikojen aatoksia

Kesän viimeiset päivät ovat menneet hitaasti ja nopeasti. Olen ajatellut paljon ja kaikkea mahdollista. Mitä haluan elämässäni, mitä en ainakaan halua. (Ensimmäiseen en ole juurikaan löytänyt vastauksia, jälkimmäiseen ehkä vähän enemmän.)

Olen leikkinyt helsinkiläistä, kierrellyt kaupungilla, yrittänyt vaikuttaa varmemmalta kuin olenkaan ja palannut tuskanhiessä takaisin poikaystävän kotiin. Tuntuu, etten kuulu pääkaupunkiin. Kerran viikossa olen käynyt Tampereella hengittämässä tuttua ilmaa. 

Tätä kirjoittaessanikin istun bussissa kotikaupunkiin, Tampereelle. En kuitenkaan kotiin, vain viemään pyöräni odottamaan minua. Tämäkin reissu oli kyllä yksi iso vitsi. Pyörä oli tämän päivän aamuun asti kesätyöpaikkakunnallani Mikkelissä. Ensin matkustin Helsingistä junalla Mikkeliin, Mikkelistä bussilla Lahteen ja Lahesta toisella bussilla Tampereelle. Vielä pitäisi palata illansuussa Helsinkiin. (Bussirumbaan päädyin, kun VR:n vaihtoehtoja pyörän kuljetukseen Mikkelistä Tampereelle oli tasan kaksi, ja molemmat huonoja. Oh well, halvemmaksi taisi tulla näin.)

Kodissani asuu perjantaihin asti vielä alivuokralainen, mutta se ei ole estänyt minua valvomasta öitä miettien kuinka laitan asuntoni sisustuksen uusiksi. Mielikuvissani opiskelijakoti on huomattavasti suurempi kuin todellisuudessa, onneksi on valokuvia palauttamassa suunnitelmat maan pinnalle. Viiden vuoden harkinnan jälkeen sohvan aion kuitenkin hankkia. 

Kun mieli kuohuu voimakkaimmin, asunto on pienin asia, joka tekee mieli laittaa uusiksi. Seuraavana hetkenä en tiedä edes sitä, mitä haluan opiskella ensi viikolla. 

Valmistuminen häämöttää, tulevaisuus jännittää ja kaikki on vähän epävarmaa. Kai se kuuluu tähän ikään ja muita kliseitä.

Puheenaiheet Ajattelin tänään