Olen katsonut ja fanittanut Greyn anatomiaa yli kymmenen vuotta, mutta vasta parin vuoden ajan ymmärtänyt, kuinka tärkeää työtä sarjan luonut Shonda Rhimes on tehnyt tasa-arvoisemman televisiotarjonnan eteen. Jo Greyn anatomiassa alkuperäinen näyttelijäkaarti oli etnisesti monipuolinen, mutta myös näyttelijöiden roolihahmot olivat tasa-arvoisissa asemissa (alkuaikoinahan esimerkiksi Webber, tummaihoinen mies, oli koko kirurgisen osaston pomo). Uusimmalla kaudella niin yleis-, sydän- kuin lastenkirurgian pomot ovat naisia, kuten myös kirurgisen osaston pomo. Näistä neljästä puolet on tummaihoisia.

Vuonna 2012 alkaneessa Scandal-sarjassa on pääosassa tummaihoinen nainen ensimmäisen kerran sitten vuoden 1995. Pääosaan valittiin Kerry Washington. Kaksi vuotta myöhemmin alkoi How to Get Away with Murder, jonka tuottajana Rhimes toimii. Siinä yhtenä pääosan esittäjänä on Viola Davis, niin ikään tumma nainen. 

Varsinkin Scandalin alettua käytiin keskustelua siitä, edustaako sarja ”postracial” televisiota, eli hahmot ovat etnisyyksiltään monipuolisia, mutta etnisyys ei määrittele hahmoja. Ja tämä onkin kaiken a ja o Rhimesin tuotannoissa ja kaikessa, missä hän on mukana. Vaikka olen tässä tekstissä maininnut useita näyttelijöitä nimeltä ja alleviivannut heidän ihonväriään, Rhimes ei tee niin. Sen sijaan hänen sarjoissaan hahmot ovat ihonväristä riippumatta ihmisiä, joilla on samat ilot ja murheet. 

Hyppään toisaalle. Luin alkuvuodesta Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen -kirjan, jossa hän pohti näyttelijyyttä ja ihonväriään muun muassa näin:

”Vain muutamat näyttelijät, kuten Denzel Washington, Halle Berry, Samuel L. Jackson ja Will Smith olivat 2000-luvun taitteeseen mennessä onnistuneet ylittämään värirajan. He pääsivät esittämään myös sellaisia henkilöitä, joiden tarinaa tai näkökulmaa ei määrittänytkään ihonväri. He pääsivät esittämään sankareita, kokonaisia ihmisiä, hyviä ja pahoja, ja mikä tärkeintä, ilmentämään näyttelijäntyöllä muutakin kuin stereotyyppistä käsitystä afroamerikkalaisuudesta.” 

Tämä on ehkä asia, jota valkoisen on vaikea nähdä. (Paremmin huomaan tämän ehkä siinä, millaisia rooleja naisille kirjoitetaan, kuinka naiset on usein kirjoitettu vain miehen tueksi, vaimoksi tai tyttöystäväksi, kysymään kysymyksiä ja olemaan passiivisia toimijuuden sijaan.) Mutta nyt ilouutisia Jani Toivolalle: katso Shonda Rhimesin sarjoja! Siellä on afroamerikkalaisia hahmoja p a l j o n, eikä heitä määrittele heidän ihonvärinsä. He ovat parisuhteissa eriväristen ja samanväristen kanssa, he johtavat sairaaloita ja ovat presidentin oikeana ja vasempana kätenä, he toimivat, juonivat, pelastavat henkiä. Tekevät kaikkea sitä, mitä olemme tottuneet näkemään vain valkoisten tekevän.

Kaikki tämä koskee luonnollisesti myös naishahmoja. Esimerkiksi uusimmalla Greyn anatomian kaudella on jakso, joka sijoittuu lentokoneeseen. Lentokoneen pilottina on – Shonda Rhimesin tuntien totta kai – nainen. Tavallaan hyvin pieni asia ja roolitus, mutta samalla juttu, jolla on hirveästi merkitystä. 99 prosenttia jengistä olisi roolittanut tuon osan miehelle, mutta Greyn anatomiassa se meni naiselle, koska miksi ei? Totta kai nainen voi olla lentäjä siinä missä mieskin. Tai jakso, jossa kaksi sarjan lääkäriä yrittävät keksiä parannuskeinoa sairaalle pikkutytölle: tytöllä oli kaksi äitiä, eikä siitä tehty mitään numeroa. Tällaiset asiat muokkaavat kulttuuriamme parempaan suuntaan, ja se jos mikä on todella tärkeää sarjassa, jolla on miljoonia katsojia ympäri maailmaa.

Rhimes on mulle ultimaattinen ladyboss. Vaikka en aina ole lainkaan samaa mieltä hänen eri sarjojensa juonikuvioista (onko kaikki hahmot aina pakko tappaa…), en voi olla arvostamatta naista joka a) käytännössä omistaa Yhdysvaltojen ABC-televisiokanavan torstai-illat (#TGIT) b) on kolmen lapsen äiti eikä peittele sitä, että jos teet yhden asian hyvin, epäonnistut toisessa – kaikkea ei voi saada c) normalisoi televisiota yllä mainituilla esimerkeillä.

Kun tuntuu siltä, että tv-sarjoissa naisia väheksytään, valkoiset miehet täyttävät ruutusi ja muutenkin vain tympäisee, etsi käsiisi jokin Shondalandin sarja, ja luultavasti ilahdut. Toivoa normaalimmista, paremmin maailmaa kuvaavista tv-sarjoista on.

Loppuun timanttinen lainaus ms. Rhimesilta (siitä huolimatta että itse olen tässä nyt pariin otteeseen käyttänyt monipuolisuus-sanaa… Tämä on ihmisoikeuskampanjan gaalasta.):

”I really hate the word ’diversity’. It suggests something… other. As if it is something special, or rare. Diversity! As if there is something unusal about telling stories involving women and people of color and LGBTQ characters on TV. I have a different word: normalizing. I’m normalizing TV. I am making TV look like the world looks. Women, people of color, LGBTQ people equal way more than 50 percent of the population. Which means it ain’t out of the ordinary.”

kuva: Simon & Schuster