Mitäs siellä Oscareissa tapahtuikaan? Moonlight illan suuri voittaja, La La Land jäi nuolemaan näppejään

Oscar

Elokuvien suurinta palkintojuhlaa, Oscar-gaalaa juhlittiin eilen Hollywoodissa ja tapahtuma näytettiin suorana myös Suomessa viime yönä. Olin kerrankin fiksu enkä viitsinyt pilata koko tulevan viikon unirytmiäni, joten tallensin gaalan ja heräsin katsomaan sitä kuudelta aamulla. Onnistui hyvin niinkin, mitä nyt parhaan elokuvan Oscarin jakaminen puuttui tallennuksesta. Onneksi on internet!

https://youtu.be/3e_khNlLC4Y

89. gaala jää historiaan ennen kaikkea siitä, että parhaan elokuvan Oscar jaettiin ensin väärälle elokuvalle. Voittaja oli siis Moonlight, eikä La La Land, jolle palkinto ensin vahingossa jaettiin. Näin ollen La La Land oli ehkä illan suurin yllättäjä siinä mielessä, että se voitti 14 ehdokkuudestaan vain kuudessa kategoriassa (kahden musiikkipalkinnon lisäksi Emma Stonen näispääosasta, Damien Chazellen ohjauksesta, lavastuksesta ja kuvauksesta).

Illan voittajaksi voisikin kruunata Moonlightin, joka voitti miessivuosan (Mahershala Ali), sovitetun käsikirjoituksen ja parhaan elokuvan Oscarit. 

Yllätyksiä illan aikana olivat maskeerauksen voiton meno Suicide Squad -leffalle (tätä oli ennustettu eniten ehkä Star Trek Beyondille) ja puvustusvoitto Ihmetukset ja niiden olinpaikat -elokuvalle (ennakkosuosikkina taisi olla Jackie). Hacksaw Ridge voitti äänileikkauksen ja leikkauksen palkinnot, näitäkin voi pitää vähän yllättävinä. 

Näyttelijäpalkinnot menivät Emma Stonen ja Mahershala Alin lisäksi Casey Affleckille (miespääosa) Manchester by the Sea -elokuvasta, kuten ehdin jo aiemmin toivoa, ja Viola Davisille (naissivuosa) Fences-elokuvasta. Mun makuun näyttelijäpystit menivät oikeisiin osoitteisiin (tosin Fencesiä enkä Moonlightia en ole vielä nähnyt, mutta sen verran näitä suorituksia on suitsutettu, että ihan pieleen eivät pystit varmasti menneet), vaikka Casey Affleckin kohdalla fiilikseni on ollut jokseenkin ristiriitainen siitä lähtien kun luin tapauksesta seksuaalinen häirintä. Lisäksi iloitsen suuresti Kenneth Lonerganin parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen voitosta. 

Vaikka La La Land illan suurin voittaja noin palkintomäärältään olikin, musta on kauhean kiva, että tänä vuonna nämä ns. pääpalkinnot jakautuivat vähän tasaisemmin, eikä yksi leffa vienyt kaikkia pystejä. 

Mitä muuta gaalasta jäi käteen? Jimmy Kimmel juonsi ihan mallikkaasti (Matt Damonille kuittailu toimi mulle), Trump-vitsejä oli mukavasti, mutta ennen kaikkea oli ihanaa, että myös kantaaottavia puheita kuultiin. Esimerkiksi parhaan ulkomaalaisen elokuvan Oscarin voittaneen Salesmanin (Iran) ohjaaja Asghar Farhadin puhe oli loistava, vaikkei hän itse sitä pitänytkään (Farhadi boikotoi gaalaa Trumpin maahantulokiellon takia ja puheen piti Anousheh Ansari, ensimmäinen avaruudessa käynyt iranilainen):

”I’m sorry I’m not with you tonight. My absence is out of respect for the people of my country and those of other six nations whom have been disrespected by the inhumane law that bans entry of immigrants to the US. Dividing the world into the ”us” and ”our enemies” categories creates fear. A deceitful justification for aggression and was. These wars prevent democracy and human rights in countries which have themselves been victims of aggression.”

Oscar-gaala ja gaalaa edeltänyt punaisen maton lähetykset nähdään tekstitettynä Yle Teemalla tänään kello 19 alkaen. Lisäksi molemmat lähetykset ovat  jo katsottavissa Yle Areenan puolella. 

 

Kulttuuri Leffat ja sarjat Höpsöä

Jos et muuta katso, katso Manchester by the Sea

Manchester by the Sea

Halusin nähdä tämän jo tammikuussa, eilen se tuli ensi-iltaan kuin varkain ja Hesarin viiden tähden arvio nostatti kiinnostusta entisestään. Eilen en elokuviin päässyt, mutta tänään odotukseni palkittiin. 

Manchester by the Sea on elokuva vahtimestari Lee Chandlerista (Casey Affleck), joka palaa kotikaupunkiinsa pitämään huolta veljenpojasta (Lucas Hedges) veljen (Kyle Chandler) menehdyttyä. 

Elokuva on ihanan arkinen – vaatteet ovat fleeceä ja kauhtuneita, kodit näyttävät vähän nuhjuisilta mutta kodikkailta. 

Elokuvan alkupuolen ajan taustalla painaa tunne siitä, että jotain kamalaa on tapahtunut, on olemassa syy siihen miksi Lee lähti pois Manchesterista. Ja kuin salama kirkkaalta taivaalta se kerrotaan, ja se on kamalampaa kuin olisi osannut arvatakaan. Muttei siltikään mitään sellaista, mikä ei sopisi elokuvan arkiseen maailmaan, mitä ei periaatteessa voisi tapahtua kenelle tahansa.

Musiikilla on iso rooli elokuvassa. Lisäksi ohjaaja Kenneth Lonerganin käsikirjoitus tekee sen, mitä pitääkin: näyttää, ei kerro. Surulle ja tuskalle ei löydy sanoja, mutta Lee ja entinen vaimonsa (Michelle Williams) näyttävät miltä se tuntuu. Samalla kaiken surun keskellä on pientä komiikkaa, mikä tekee elokuvasta täydellisen. Hesarin arviossa todettiin, että tässä elokuvassa näytetään, miten takaumia kuuluu käyttää – kyllä, ne eivät missään kohtaa tuntuneet irrallisilta, ne olivat juuri oikeissa kohdissa ja kertoivat kaiken mitä piti. 

Elokuvateatterin salista poistuessani kuulin jonkun kommentoivan elokuvaa:

”Olipa vahva.”

Olen täysin samaa mieltä.  

Menkää katsomaan tämä. Elokuvan kestoa ei kannata säikähtää, en katsonut kertaakaan kelloa elokuvan aikana. Ja Casey Affleckille Oscar-pysti parhaasta miespääosasta ja Lonerganille parhaasta käsiksestä, kiitos.

Kuva: imdb.com

 

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen