Tätä on onnellisuus

Viime aikoina olen…

 

Käynyt uimassa! Vesi oli kylmää, teki hyvää.

Lukenut vähän mutta hyviä (Juha Itkosta, Elena Ferrantea, Miranda Julya, Laura Honkasaloa).

Katsonut parikin leffaa (Begin Again oli ihana, täydellinen elokuva kesän alkuun. Wild Target nauratti aidosti, pitkästä aikaa. Taidan alkaa taipua brittihuumorin puoleen.)

Ostanut sairaan hienot glitterkengät.

Syönyt hiton hyvän burgerin, missä muuallakaan kuin Lahen Hello American Dinerissa. NAM. 

Katsonut vahingossa Bloodlinen koko toisen kauden (luulin, että jaksoja olisi 13 kuten ensimmäiselläkin kaudella, ei ollut. Kymmenennen jälkeen menin nukkumaan, aioin katsoa loput seuraavana päivänä. Ei ollut mitä katsoa.)

Muuttanut, ensin Tampereelta pariksi viikoksi Lahteen, sitten seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi Mikkeliin. 

Tykästynyt hirmuisesti uuteen työhöni (vaikka töitä on ollut vasta kolme päivää, kaikki vaikuttaa hirmuisen hyvältä). 

Käynyt kuuntelemassa ja katsomassa Mumford & Sonsia Hartwallilla. (Okei, tästä on jo vähän enemmän aikaa.) Oli ihanaa. Ihana ihana bändi, joka soitti kaikki biisit, jotka halusinkin kuulla. Little Lion Manin kohdalla tuli vähän tippa linssiin, siitä kappaleesta oma taipaleeni yhtyeen kuuntelijana alkoi. 

Ollut onnellinen. Niin hirmuisen onnellinen, että välillä vähän itkettää. Mennyt kevät oli monessa mielessä pikkuisen paska: tiedättekö, kun monta keskikokoista juttua menee päin prinkkalaa tai ei toteudu? Sellaiselta mun kevät tuntui vähän liian usein. Mikään ei onnistunut.

Mutta sitten sain töitä, viikon sisällä olin alivuokrannut Tampereen-kämpän, hankkinut asunnon (ihanan asunnon, muutes! Uimarannalle matkaa 200 metriä, vesi näkyy parvekkeelta) Mikkelistä ja saanut lähes kaikki juoksevat asiat suht koht kondikseen. 

Lomailin pari viikkoa, sitten muutin tänne. Nyt kaikki on paremmin kuin hyvin. Kuten äidilläni on tapana sanoa, asioilla on tapana järjestyä.