Täällä yhdysvaltalaisissa yliopistoissa tuntuu olevan kaikenlaista urheilutoimintaa monessa eri lajissa. Voi liittyä eri joukkueisiin tai vaikkapa juoksujoukkueeseen. Useampi meistä vaihtareistakin (en minä!) on liittynyt track teamiin, eli juurikin juoksujoukkueeseen. Treenejä on viidesti viikossa ja kisat joko lauantaina tai sunnuntaina. 

Eilen lauantaina lähdin toisen suomalaisen vaihtarin kanssa katsomaan kisoja, kun ne käytiin täällä Chicagossa (aiemmin ovat olleet kauempana). Homma ei varsinaisesti mennyt ihan suunnitelman mukaan. Kumpikaan meistä ei ollut oikeastaan yhtään ottanut selvää, että a) missä kisat on ja b) miten sinne päästään.

No, onneksi hieman paremmin organisoitunut vaihtarikaveri oli laittanut yhteiseen WhatsApp-keskusteluun kuvakaappauksen juna- ja bussilinjoista, joilla pääsee perillä. 

Kaikki meni tavallaan ihan hyvin siihen asti, kunnes vaihdoimme junaa. Koko tämän toisen junamatkan ajan kaverini puhui siitä, kuinka meidän pitää olla tarkkana, että emme mene liian pitkälle: punainen linja vie etelään, jossa on ilmeisesti enemmänkin jengejä. Kuulemma jos sattuu nukahtamaan punaisen linjan junaan ja menee liian pitkälle, voi olla varma että tulee ryöstetyksi. (Nämä muutamat alueet myös ovat niitä, joissa suurin osa rikoksista tapahtuu ja mikä sitten puolestaan vaikuttaa siihen, että Chicago vaikuttaa tilastojen valossa vaaralliselta paikalta.)

Ongelmana oli se, että emme olleet varmoja mihin asti on turvallista mennä. Karttasovellusten mukaan oikea pysäkki poisjäämiselle oli Garfield, mutta jäimme lopulta jo pari pysäkkiä ennen sitä. Asemalle kaverini kysyi neuvoa määränpäähämme, ja että voimmeko jatkaa junalla pidemmälle. Vastaus oli selvä: Ette. Tässä ootte turvassa, mutta älkää menkö yhtään pidemmälle junalla. 

Asia harvinaisen selvä.

Noh, sitten selvittämään että miten päästään juna-asemalta yliopistolle, jossa kisat pidetään. Starbucksista saatujen ohjeiden mukaan päädyimme oikeaan bussiin ja lopulta yliopistolle – tai ainakin kyseisen yliopiston lääkikselle. 

Kavereilta saatujen ohjeiden jälkeen löydettiin kuin löydettiinkin oikeaan paikkaan, vain kuullaksemme suomalaiselta juoksijavaihtarilta, että hän ei kilpailekaan kolmannessa lähdössä, eli siinä jonka olimme ajatelleet katsoa. Mutta ei hätää, toinen vaihtari kilpailee vielä pidemmässä matkassa!

Tältä siellä kilpailupaikassa näytti, kun vihdoin löydettiin perille.

Kiipesimme katsomoon ja katselimme meininkiä sieltä vähän aikaa. Kun tuli toisen vaihtarin vuoro aikataulun mukaan, radalla juostiin viesti. Katselimme viestiä vähän silleen puolittain. Sen jälkeen bongasimme tämän vaihtarin, jonka oli ollut määrä juosta. 

Tai siis, joka oli juossut siinä viestissä, jota emme sitten oikein olleet katsoneet. 

Käytimme siis hienosti reippaasti yli kaksi tuntia siihen, että emme oikeastaan nähneet/katsoneet yhtään juoksua. 

Kun lähdimme pois, oli alkanut sataa lunta. Suuret ja märät hiutaleet suorastaan kruunasivat kaiken päivän aikana tapahtuneen säätämisen.

(Loppu hyvin, tavallaan: käytiin keskustassa syömässä, ruoka oli hyvää, lumisade lakkasi ja pääsimme turvallisesti kotiin. Mutta silti, olipahan taas.)