Tammikuun 20. päivä oli aurinkoinen ja tuulinen. Chicagon keskusta-alueelle oli kerääntynyt satojatuhansia ihmisiä osallistumaan tämän vuoden Women’s March -mielenilmaukseen. 

Aina silloin tällöin joku aloitti Show me what a feminist looks like -huudatuksen, johon ympärillä olijat vastasivat This is what a feminist looks like. Välillä feminist-sana korvattiin democracy-sanalla.

Tammikuussa 2017 miljoonat ihmiset ympäri maailman osallistuivat Women’s March -tapahtumiin. Chicagossa marssi vuosi sitten, päivä Donald Trumpin virkaan astujaisten jälkeen, noin 250 000 protestoijaa, jotka halusivat marssilla muistuttaa erilaisista ihmisoikeuksiin liittyvistä asioista.

Kuulin tämän vuoden marssista sattumalta yhdeltä opettajaltamme, joka kehotti menemään paikan päälle tänä vuonna. Tänä vuonna Chicagossa marssijoita oli järjestäjien mukaan jopa enemmän kuin viime vuonna, noin 300 000.

Mun oli tarkoitus mennä opiskelukavereiden kanssa yhdessä marssimaan, mutta koska äänestäminen Suomen kunniakonsulin luona venähti odotettua pidemmäksi, päädyin tapahtumaan yksin. Tai no niin yksin kuin nyt tuommoisessa väkijoukossa voi olla. Paikalle oli helppo löytää: jo junaa odotellessa suuntasin sille puolelle laituria, jossa ihmisillä näkyi pinkkejä hattuja ja kylttejä. Erityisen suloinen oli naisen ja tytön kanssa marssimaan lähtenyt pikkupoika, jonka kyltissä luki My best friend is a girl.

Sinänsä hassua, että vaikka paikalla oli noin paljon ihmisiä, tunnelma ei ollut missään vaiheessa päivää ahdistava tai pelottava. Tuli vahva olo, että kaikki ovat samalla asialla. Vaikka tämän vuoden marssin ydinideana oli kannustaa ihmisiä äänestämään erilaisissa välivaaleissa myöhemmin tänä vuonna, myös naisten oikeuksista muistutettiin monissa kylteissä. Black lives matter -liike oli vahvasti läsnä, samoin eri seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Trump sen sijaan ei nauttinut suosiota marssilla. 

Olo oli marssin aikana ja sen jälkeen tosi onnellinen. Tuntuu, että Suomessa feminismistä puhuminen on vieläkin vähän lapsenkengissä ja koko sanaa pelätään, vaikka varsinkin viime vuosina on menty huimasti eteenpäin esimerkiksi siinä, että ihmiset sanovat ääneen olevansa feministejä. Oli mahtavaa nähdä marssimassa ihan kaikenlaisia ihmisiä. Lapsia ja aikuisia, huomattavasti enemmän miehiä, kuin mitä odotin. Lisäksi ehkä teini-ikäisten määrä yllätti positiivisesti. Samalla on tietenkin omalla tavallaan surullista, että tällaisia marsseja edelleen tarvitaan. 

Olen huomannut myös yliopistossa enemmän tasa-arvoon ja feminismiin liittyvää keskustelua kuin Suomessa. Yhdellä kurssilla opettaja kysyi kaikilta esittäytymisen yhteydessä, millä pronominilla haluamme tulla kutsutuksi (tälle nyt ei toki edes ole tarvetta Suomessa kielemme ansiosta). Toisella kurssilla proffa kertoi, että kun hän kävelee ilta-aikaan ulkona, hän vaihtaa puolta jos kävelee naisen takana – jotta nainen ei tunne oloaan uhatuksi. Tällaiseen keskusteluun en ole Suomessa yliopistossa törmännyt. 

Kuvat marssilta. Valitettavasti en tallentanut mahdollista suosikkikylttiäni, siinä luki Men of quality aren’t afraid of equality.