Kivassa koulussa ei kiusata
”Töpseli!”
”Hikke!”
”Possukerholainen!”
”Miltä tuntuu, kun vastasit yhden kerran elämässäsi väärin tunnilla?”
Olen aina ollut persoonallisen näköinen. Useimpina aikoina elämässäni myös vähän pyöreä. Lisäksi olin todella hyvä koulussa. Näiden kaikkien asioiden yhteenliittymä teki minusta helpon maalin nälvimiselle. Myöhemmässä elämässäni olen ymmärtänyt, että en ollut mitenkään rankasti koulukiusattu. Oli niitäkin, jotka joutuivat kärsimään ikätoverien nimittelystä paljon minua pahemmin.
Silti kannoin vuosia huonon itsetunnon ja näyttämisenhalun taakkaa. Jätin nuoruudessa nukkumatta unettomia öitä. Katselin peilikuvaani ja suurin piirtein rukoilin, että nenäni olisi muotoutunut toisenlaiseksi. Haaveilin yksityiskohtaisesti tekeväni kiusaajille väkivaltaisia asioita. Huusin heille pääni sisällä. Vannoin, etten koskaan antaisi anteeksi. Päätin, että paras kosto olisi pärjätä elämässä mahdollisimman hyvin. Se oli motiivina monille päätöksilleni, mm. siihen, että lähdin aikoinaan Afrikkaan tekemään vapaaehtoistyötä muutamaksi kuukaudeksi. Mutta sekin on taas toinen tarina.
Kotona en halunnut puhua kiusaamisesta mitään, koska halusin suojella vanhempiani vielä yhdeltä huolelta lisää. Jossakin vaiheessa kahdeksatta luokkaa päätin, että haistatan pitkät nimittelijöille. Yksi mielestään erityisen nerokas irvileuka oli itsekin isokokoinen, ja silti lällätteli minulle aiheesta. Muistan, kuinka olin lähdössä välitunnille ja huomasin tyypin roikkuvan ovensuussa. Tuttu, ällöttävä kiilto silmissään, minua katsoen.
”Possukerholainen!”
”Kato Xxx peiliin”, tokaisin kylmänviileästi. Kyllä vaikeni poika! Eikä sen jälkeen kuittaillut minulle mitään.
Pienessä kylässä kaikki luulevat tuntevansa toisensa, ja se onkin pienessä kylässä asumisen lähes huonoin puoli teini-ikäiselle. Ikätoverit kuvittelivat automaattisesti minun olevan hillitön hikke, koska sain kymppejä enkä ryypännyt kylillä viikonloppuisin. Siinä ei selittely auta. Ennakkoluulot, ihmislajin hienoimpia aikaansaannoksia. Minua ei koulumenestys juuri kiinnostanut, satuin vain olemaan älykäs, hyvämuistinen ja tiedonjanoinen. Kuviossa ajauduttiin älyttömyyksiin. Minä esimerkiksi inhosin matikkaa, mutta annoin moneen kertaan puolen luokasta kopsata tekemäni matikanläksyt, koska mitäpä se minua liikutti että olivat itse liian tyhmiä tai laiskoja niitä tekemään. Luokalla oli pari muutakin hyvin koulussa menestyvää tyttöä, jotka paiskivat töitä olan takaa saadakseen niitä kymppejä, joita minulle tippui itsestään. Toinen näistä tytöistä tuli usein kokeiden palautuksen jälkeen kysymään minun koenumeroani, ja hänen reaktiostaan saatoin päätellä, oliko hän hävinnyt vai voittanut sillä kertaa yksipuolisessa kilpailussaan.
Jokaisena kolmena yläasteen vuotena sain kevätjuhlassa stipendin vuosiluokan parhaalla keskiarvolla. Opo sanoi minulle, että minun pitäisi lukea lääkäriksi. Kieltäydyin. Matikan opettaja sanoi minulle, että otathan sitten lukiossa pitkän matematiikan. Kieltäydyin. Ja kun yhteishakua tehtiin, minä todellakin halusin pois kotikylältä. Halusin happea ja puhtaan pöydän. Eroon oksettavista koulukiusaajista. Laitoin ensimmäiseksi hakuvaihtoehdoksi naapurikunnan moninkertaisesti isomman lukion. Tästä seurasi, että opo ahdisti pahaa aavistamattoman äitini ruokakaupassa nurkkaan ja tivasi syitä, miksen halunnut jäädä kotikylän lukioon. Äitini totesi, että se on ihan minun oma päätökseni.
Ja voi luoja, kuinka hyvältä tuntui päästä pois.
Hitaasti, hyvin hitaasti olen vuosien varrella rakentanut itsetuntoani. Olen oppinut ja hyväksynyt, ettei menestys koulussa tai töissä tee minua onnelliseksi, vaikka ne tulisivatkin minulle helposti. En tähtää niihin. Olen luopunut suorittamisesta, jota tein näkymättömälle yleisölle. Kiusaajien äänet päässäni ovat vaienneet. En ole unohtanut kokemiani ennakkoluuloja ja nimittelyä, mutta olen tainnut antaa ne anteeksi. Tänä päivänäkin kiusaaminen on kuitenkin se asia, jota kohdatessani koen hyvin fyysistä aggressioiden pintaan nousemista. On hyvin vaikea katsoa kiusaamista edes elokuvissa tai tv-sarjoissa. Jos omat lapseni tulevat kiusatuiksi koulussa, se tulee loppumaan kuin seinään. Jos omat lapseni tulevat joskus kiusaamaan jotakuta, se tulee loppumaan vielä lyhyempään ja jyrkemmin.
