Aavikolla karttaa vailla

Yksi hyödyllisimmistä elämänohjeistani on peräisin loistavasta Perks of being a wallflower -elokuvasta. Siinä äidinkielen opettaja toteaa päähenkilö Charlielle, että ”We accept the kind of love that we think we deserve.” 

Joskus kestää kauan tajuta arvonsa. Huono itsetunto ja miellyttämisenhalu ovat aikaisemmassa elämässäni saaneet minut heittäytymään kuralätäköihin, jotta toisen ei tarvitsisi kastella kenkiään. Olen ollut halukas tekemään aivan kaiken toisen mieltymysten mukaan, koska olen kertonut itselleni omien mielipiteideni olevan aina vääriä ja arvottomia. Vähitellen lakaisin itseäni aina vain enemmän maton alle ja pilke alkoi kadota silmistäni. Lopulta minun oli rikottava ”pyhät ja pysyvät instituutiot”, avioliitto ja ydinperhe, pelastaakseni itseni ja tulevaisuuteni. 

Jos ei tunne tai arvosta itseään, ei myöskään tiedä tarpeitaan ja tiedosta oikeuksiaan. Silloin on vaarallisen helppoa lähteä parisuhteessa pienelle sivuraiteelle, joka loivassa kulmassa ajautuu vuosien varrella kauas alkuperäisestä. Vasta, kun on kaulaansa myöten kylmässä, mustassa suossa, huomaa, kuinka vaikea on hengittää. Jos vasta silloin yrittää aloittaa epäkohtien korjaamisen, on edessä hirvittävän suuri urakka. Minulle se oli liian suuri haaste vastaanotettavaksi. 

Erilleen kasvaminen on klisee, mutta totisinta totta. Kaksi ihmistä voi sopia toisilleen hyvin yhdessä vaiheessa elämäänsä, mutta aikuistua aivan erilaisiksi. Minä en lopulta sopinut kalenterisulkeisiin työvuoroista ja viikkoa etukäteen suunniteltuihin ruokalistoihin. Minun mielestäni rivien välissä ei ollut tilaa ja happea ollenkaan, vaikka toiselle ne toivat turvaa ja tunteen hyvin sujuvasta arjesta. Olemme molemmat nyt vapautuneet, kun saamme elää näköistämme elämää.

Olen miettinyt myös esimerkin vaikutusta parisuhteisiini. Omat vanhempani alkoivat seurustella hyvin nuorina. Isäni alkoholismi aiheutti äänekkäitä riitoja ja vuosien hankalan vaiheen heidän parisuhteessaan. En nähnyt kovin monia onnen ja rakkauden hetkiä heidän välillään ollessani lapsi. Ajattelin kai, että meillä meni hyvin, kun ei ollut päihdeongelmaa ja itkuhuutoraivareita. Ajattelin myös, että huonot ajat kuuluvat pitkään parisuhteeseen.

En pitänyt siitä, että sain koiramaisia käskyjä ja huomautuksia käytöksestäni ja ulkonäöstäni, mutta ajattelin että ihan kiva että saa seksiä kunhan tosi kauniisti pyytää. Minulla oli kova työ muistaa ulkoa, miten kanamunat keitetään ja pyykit kuivatetaan oikeaoppisesti, mutta oli ihan kiva katsella leffoja kotisohvalla yhdessä. Vähän kadehdin tuttavapariskuntia, joilla näytti olevan enemmän lämpöä, huumoria ja molemminpuolista kunnioitusta kuin meillä. Mutta kuten aina, käänsin peilin itseeni ja ajattelin, että kunhan vain yritän aina ja kaikkeni, mukaudun, joustan ja pinnistän, meillä tulee vielä menemään hyvin.

Yritin niin kovasti, että kroppani sanoutui irti. Viimeisenä yhteisenä syksynämme sairastin kuukauden pituisen keuhkokuumeen ja vatsani oli jatkuvasti epäkunnossa. Minun vatsani, joka ei aikoinaan ollut moksiskaan edes muutamasta kuukaudesta Afrikassa. Eron jälkeen meni kauan, ennen kuin edes vilustuin.

Rakkaus ei ole sodan kaltainen. En tiennyt rakkaudesta mitään ennen nykyistä suhdettani. Toista ei ole tarkoitus tehdä onnelliseksi itsensä kustannuksella. Rakkaudessa ei ole vastapuolia ja valtataistelua. Se on yhteistyötä, joka parhaimmillaan saa molemmat kukoistamaan ja tekee molemmille lämpimän kodin. Nyt minulla on aviomies, sielunkumppani, paras ystävä ja ihana rakastaja, kaikki samassa paketissa. Antauduin itselleni ja heittäydyin elämän kannateltavaksi. Maailma antoi minulle ihmeen.

 

pexels-photo-169972.jpeg

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *