Ensirakkaus, ja kuinka se murskautui
Ensimmäinen koulupäivä lukiossa, uuden äärellä. Näin koulun pihalla pojan, johon rakastuin saman tien. Tunne oli hirvittävän vahva, kuin leimaantuminen. Henkeni salpautui, silmäteräni laajenivat, sydämeni jyskytti. Pelkäsin koko koulun kuulevan ja näkevän, mitä minulle tapahtui. Tiesin haluavani sen pojan. Ja miten paljon vaivaa näinkään asian eteen tulevina vuosina!
Miksi juuri hän, sitä yritän oikeastaan vasta nyt kysyä itseltäni. Miten saatoin sekunnissa ihastua niin vahvasti? Hän näytti koulun pihalle eksyneeltä Harry Potterilta, ehkä siksi. Hankkiuduin hänen kaverikseen, hivuttauduin ystäväksi ja uskotuksi. Ruskeat silmät olivat kohtaloni silloin, niin kuin nykyäänkin. Niissä on sitä jotakin, joka vetelöittää polveni välittömästi.
Lähemmällä tutustumisella poika osoittautui todella mielenkiintoiseksi myös sisimmästään. Hän oli älykäs, luova, ristiriitainen ja monimutkainen. Ymmärsin häntä hirmuisen hyvin. En muista, miten tarkalleen päädyimme friends with benefits -tilanteeseen, jossa touhuilimme kaikenlaista salaa muilta yhteisiltä ystäviltämme. Haparoiden harjoitimme ruumiillisia rakkauden tekoja, olimmehan toistemme ensimmäiset sillä saralla. Olin ja olen edelleen ylpeä siitä, kenelle neitsyyteni menetin ja kenen poikuuden samalla vein.
Kaikkialla, missä en ollut hänen kanssaan, kaipasin häntä. Kirjoitin hänelle pitkiä runoja matkapäiväkirjaani reilatessani pitkin itä-Eurooppaa. Tuntui, ettei kukaan ollut yhtä kiehtova enkä ollut kenenkään kanssa yhtä elossa. Näimme maailman jotenkin samalla taajuudella. Kaikki oli loputtoman kiehtovaa, ja kiehtovia asioita oli loputtomasti. Koimme monimutkaisia tunteita ja sydäntämusertavia hetkiä ollessamme vuorotellen hukassa elämän kanssa. Hän ehkä vielä vähän enemmän kuin minä. Pitäessäni häntä pimeässä eteisessä sylissäni, hänen kyyneltensä valuessa pitkin käsivarttani, halusin kuulua hänelle ikuisesti. Lohduttaa häntä ikuisesti. Kuvittelin, kuinka kauniita lapsia saisimme.
Olimme tunteneet yli kolme vuotta, kun sanoin suoraan, miten paljon tunteita minulla häntä kohtaan oli. Olisivatpa ne vain olleet molemminpuolisia. Sain kuulla yhden elämäni legendaarisimmista lauseista: ”Mä haluan jonkun, joka on just niin kuin sä, mutta en sua.” Koin musertavia sydänsuruja. Muutin toiseen kaupunkiin opiskelemaan, mutta kaipasin poikaa pakkomielteisesti kuukausikaupalla. Kirjoitin muutaman pitkän kirjeen, joihin hän ei vastannut. Muistan, kuinka eräänä iltana viimein poistin hänen puhelinnumeronsa ja istuin sen jälkeen rappusilla itkemässä hiljaa. Muistin sen numeron silti ulkoa vielä kauan.
Unissani hän oli vielä vuosia.
Ensirakkauden sydänsurut lienevät musertavimpia, koska ne ovat ensimmäisiä. Sydän täytyy rikkoa, jotta sen voi rakentaa vahvemmaksi. Tajuta, etteivät omat kuvitelmat ja unelmat välttämättä olekaan toteutettavissa. Etteivät omat luulot onnesta ja kohtalosta ole molemminpuolisia. Silmien aukaiseminen tekee kipeää, niin kirkasta on päivänvalo. Kerätä unelmien muruset ympäriltään ja koota niistä jotakin, mistä puuttuu se toinen ihminen. Jatkaa eteenpäin pienin, tahmaisin askelin. Ja vaikka sillä hetkellä ei siltä tunnukaan, niin elämä tuo kyllä jotakin muuta tullessaan. Jotakin, mikä voi olla vielä moninkertaisesti parempaa. Lopulta polulle osuu hän, jota varten olet kulkenut.
