Kasteletko rakkaudella vai kitketkö katkeruudella?

Vähitellen on alkanut valjeta, missä olen parhaimmillani. Rakastamisessa, tukemisessa, lämmössä, lempeydessä, rohkaisemisessa. Onneksi teen työkseni jotakin sellaista, missä voin toteuttaa näitä kaikkia suurissa määrin. On ihanaa kaitsea ja kastella pieniä ihmisen taimia. Olen saanut paljon kiitosta tavastani tehdä työtäni, ja olen siitä ylpeä.

Voin kukoistaa näiden asioiden lähettiläänä vain, jos saan itsekin olla sieluani ravitsevassa ympäristössä ja tulla hyväksytyksi ehdoitta. Olen joutunut polttamaan monet sillat elämäni aikana, koska olen kokenut olleeni ainoa, joka sitä siltaa ylittää. Koputan oveen, odotan kutsua sisään, riisun kengät eteiseen, tervehdin kohteliaasti, kysyn kuulumisia. Vastaukseksi saan valitusta ja kylmää kahvia. Eikä minun kuulumisiani kysytä. Yksinkertaistettuna.

Olen aina kuvitellut olevani omituinen ja ulkopuolinen. Kahvipöytäkeskusteluihin on hankala ottaa osaa, koska minua eivät kiinnosta keittiöremontit, asuntolainat ja veroilmoitukset puupennin vertaa. Suu vaahdossa jokapäiväisyyksiä kahvikupin äärellä jauhavat voimakasluontoiset naiset saavat minut sulkeutumaan ja ihmettelemään, missä on herkkyys, missä lämpö, ilo ja innostuminen. Olen oppinut olemaan hiljaa tai myötäilemään hymyillen ja hymähtäen. Mieleni sisällä voin samaan aikaan vaeltaa tuhansissa maailmoissa, muistoissa ja maisemissa. Siellä on aina ihanaa.

Olin naimisissa miehen kanssa, joka muuttui varkain aikuiseksi. Eri asioista tuli meille tärkeitä. Liian eri asioista. Olin varma, että olin vääränlainen ja väärässä, koska jäin lapseksi sisältä. Herkäksi, mielikuvitusmaailmassa eläväksi olennoksi. Kuljin ruuhkavuosijunan kyydissä pitkälle väärää raidetta, kunnes huomasin, että olin kuihtumassa pois. Kätkin kauniin sisimpäni liian syvälle. Se pilkahteli esiin enää harvoin. Vaikeneminen on tukahduttavaa. On uuvuttavaa yrittää tehdä toinen ihminen onnelliseksi itsensä kustannuksella. Kiittämättömyys ja riittämättömyys ovat toisiaan roihun lailla ruokkiva riitasointu, vaikka rimmaavatkin muodollisesti. 

Minä en tiennyt, mitä rakkaus on, ennen kuin kohtasin uudet ruskeat silmät. Ne naulitsivat minut. Mies niiden takana on upottanut ja hukuttanut minut hellyyteen. Nyt minä tiedän, mitä on olla auki ja antaa sydämensä toisen käsiin. Laittaa kaikki heikkoutensa pöydälle, peläten että ne säikäyttävät toisen. Samaan aikaan suonissa kohisee riemu siitä, että uskaltaa näyttää itsensä sellaisena kuin on. Elämä antaa ihmiselle yhtä paljon, kuin sille avaa ovea. 

Ja rakkaus, sen kuuluu tuntua hyvältä ja onnelliselta. 

Tämä on uusi alku.

dahlia-1574428_1280.jpg

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *