Oikea aika lapsille?
Syntyvyys Suomessa laskee ja ensisynnyttäjien ikä nousee, uutisoi YLE. ( https://areena.yle.fi/1-4305187 )
Samaan aikaan saadaan kuulla paljon tarinoita lapsettomuuden kanssa kamppailevista ihmisistä. Lapsettomuus vastoin tahtoa on tuska, johon en pysty samaistumaan. Olen aina haaveillut omista lapsista. Tunsin jotain puuttuvan ennen äidiksi tulemista. Minulla oli valtava sammiollinen ylimääräistä rakkautta, jonka halusin antaa nimenomaan omalle lapselleni.
Tulin raskaaksi heti täytettyäni 25 vuotta. En ajatellut olevani liian nuori. Oma äitini on saanut minut 23-vuotiaana. En ajatellut elämän olevan ohitse, ajattelin sen alkavan uudenlaisena. Minua myös pelotti, niin synnytys kuin vauvan kanssa selviäminen. Mutta luulen, että ne samat asiat olisivat pelottaneet minua vuosia myöhemminkin, koska ne tapahtuivat ensimmäisen kerran. Toisen lapsen kanssa kaikki on ollut helpompaa, koska olin selvinnyt siitä prässistä jo kertaalleen.
Ensimmäisen kanssa täydellisiä puitteita rakennettiin pieteetillä. Vakituinen työpaikka plakkariin (työhaastattelussa alkuraskautta löysällä paidalla huolellisesti peittäen), naimisiin maistraatissa vatsa pystyssä, vauvan synnyttyä omistusasunto vehreästä lähiöstä. Sittemmin puolet asioista menikin päin helvettiä. Lapsi ja työpaikka jäivät jäljelle. Opin, etten ole niitä ihmisiä, jotka tulevat onnellisiksi yleisiä ihanteita täyttäessään.
Opin, ettei ihminen muovaudu mihinkään tiettyyn muottiin lapsia saatuaan. Lapset tulevat mukaan siihen elämään, mikä sinulla jo on. Lapset eivät tarvitse kauniita kulisseja, vaan rakkautta. Lapset värittävät elämäsi värityskirjan kuvia taatusti yli ääriviivojen. Pieni, huolenpidostasi riippuvainen ihminen toisaalta mullistaa maailmasi, mutta toisaalta liittyy sinun jengisi jäseneksi. Toki monista menoista pitää luopua joksikin aikaa, mutta yllättävän pian sitä taas pääsee keikoille ja brunsseille. Mikään ei lopu lapsen tuloon, paitsi ehkä oman navan ympärillä pyöriminen.
Toisen kerran tulin raskaaksi yllätyksenä, mutta vauvan pitäminen oli itsestäänselvyys. Olimme ehtineet jo haaveilla yhteisestä lapsesta ja siitä, millaista perhe-elämä olisi kolmen lapsen kanssa. Tällä kertaa valmiimmaksi piti rakentaa vanhempien välistä suhdetta, koska se oli niin tuore. Olimme ehtineet puhua asioista paljon jo ennen raskauttakin, mutta lukkoja riitti edelleen avattavaksi. Raskaus laittoi minun sitoutumiskammoni koetukselle, mutta vatsani kasvaessa opin, miten ihanan ihmisen olinkaan rinnalleni saanut. Ilman yllätysraskautta kaikki olisi voinut mennä toisin. Olisimme saattaneet kompastua lillukanvarsiin vanhojen epävarmuuksiemme varjostamina. Onneksi tuleva vauva laittoi meidät oikeille rakkauden raiteille.
Vahvan parisuhteen turvin vauvavuosi numero kaksi onkin tuntunut lastenleikiltä ensimmäiseen verrattuna. Onneksi olen oppinut, mikä on tärkeää ja mihin kannattaa panostaa. Rakkauteen.
Pikkulapsiperheen elämästä on maalattu turhan raskas kauhukuva. Mitä huolellisemmin siihen valmistautuu, sitä enemmän tulee yllättymään. Se on meluisaa, sotkuista, värikästä, arvaamatonta, itkua, naurua, laulua, tanssia, pusuja, kuolaa, kakkavaippoja, hukassa olevia tavaroita, väsymystä, riemua, rakkautta, maissinaksuja, ärsyttävästi soivia leluja, makaronilaatikkoa, lastenohjelmia, iltasatuja, peiliin katsomista ja kasvamista. Se on ihanaa ja täyteläistä.
