Puolison kynästä: Isät ja niiden lapset

Suhde omaan isään vaikuttaa siihen, miten mies itse omien lastensa kanssa on ja millainen kuva sillä isyydestä on, hyvästä tai huonosta. Vanhempani erosivat ollessani kolmevuotias, enkä itse saanut lapsena kuin maistiaisia sellaisesta ihan tavallisesta ja hyvästä perhe-elämästä. Äiti hoiti arjen ja isä kävi välillä viemässä minua huvipuistoihin ja eläintarhoihin, vaikkei nekään aina menneet ihan putkeen, isälle kun viina tuppasi maistumaan joskus rankallakin kädellä, ja usein se olikin tavatessamme vähintäänkin pienessä tuiskeessa, joskus isommassakin. Eipä sillä, kyllä minuakin vähän jännittäisi lastani tavata selvinpäin, jos siihen tulisi mahdollisuus vain pari kertaa vuodessa. Sekään ei ollut tavatonta, että tulevasta ja kauan odotetusta iskäviikonlopusta innoissaan oleva meikämandoliini sai viime hetkillä kuulla äidiltä, ettei se isä nyt olekaan tulossa, koska joku hätävale. Tämä on yksi syistä, minkä takia mua niin kovasti sieppaa mun äitini tekemät oharit liittyen joihinkin vierailuihin, kun kuusivuotias on sitä niin kovasti odottanut, eikä se mummu nyt sitten pääsekään koska on kipeä, vaikka oikeasti on krapulassa.

Kasvaessani äidilläni oli monenlaista herraseuraa, eikä niistä kovin monesta ollut suoranaiseksi miehen malliksi kasvavalle ukkelintaimelle. Oli vaimonhakkaajaa, alkoholistia ja taposta tuomittua, mutta mahtuihan sekaan toki ihan kunnollistakin porukkaa, jotka eivät sitten kuitenkaan olleet äidille riittävän jännittävää seuraa. Yhteistä näille ”vara-isille” oli se, ettei niitä tietenkään kovin paljoa kiinnostanut telmiä naisystävänsä jälkikasvun kanssa, vaan olin useimmille enemmänkin sellainen pakollinen lisä jota piti sietää jos mieli pillua ja juttuseuraa saada.

Saadessani ensimmäisen lapseni mulla ei siis ollut kunnollista käsitystä isän roolista ja tehtävistä, mutta sen tiesin, millainen isä en missään nimessä haluaisi olla. Halusin, että oma lapseni voisi jälkikäteen kysyttäessä sanoa, että sillä oli hyvä lapsuus ja hieno suhde isänsä kanssa.

Kaikki ei ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta puolisoideni tukemana olen onnistunut kasvamaan isyyteen ja isäksi melko onnistuneesti. Kun vanhemmalla lapsellani on paha mieli, se tulee sanomaan siitä ja suostuu halattavaksi ja kun puolivuotias näkee mut, sen kasvoille leviää hurmaava hampaaton hymy. Ihan hyvä pössis tässä siis tuntuu kaiken kaikkiaan olevan, isyyshommassa.

Ero ensimmäisen lapsen äidistä oli onneksi sen suhteen helppoa kauraa, että molemmille oli ihan alusta asti selvää, ettei minusta tulisi mikään viikonloppuiskä, vaan nappaisin yhtäläisen osuuden lapsen arkielämästäkin. Onneksi eksä on tolkun ihminen ja hyvä äiti, joka kaikesta huolimatta näki pelkästään positiivisia puolia kahden kodin systeemissä. Olisi hirveää jollen saisi osallistua lapseni arkeen lainkaan ja sydäntä vääntää ajatellessani, että joillakin sellainen on todellisuutta, joko omasta tahdosta tai sen vastaisesti. Sääliksi käy eroisiä, jotka eivät saa viettää sitä oikeaa arkeakin lastensa kanssa.

Tänä isänpäivänä tunnen siis lähinnä kiitollisuutta hienojen lasten lisäksi myös niiden äideistä, joista molemmat ovat ihan ässiä äitijutuissa ja ihmisyysjutuissa muutenkin. He ovat osaltaan auttaneet ja tukeneet mua niin paljon hyväksi isäksi kasvamisessa, etten parempaa olisi voinut toivoa.
Olen myös kiitollinen uudesta alusta uuden perheen voimin. Vaikka me ollaankin tällainen ihmeellinen uusperhe-häröpallosekoitus, rakkaus ja välittäminen paistaa meidän arjessa, välillä himmeämmin mutta usein todella kirkkaasti.

Lopulta se taitaakin olla niin, että isyyttä ei tarvitsekaan opetella tai oppia.

Se eletään.

Hyvää isänpäivää kaikille isille, myös niille vähän huonommillekin!

IMG_20171112_114240.jpg

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *