Puolison kynästä: Kaiken keskellä yksin
Minulla ei ole sisaruksia. Olen ainoa lapsi. Esikoinen ja kuopus.
Ihan varhaislapsuudesta lähtien olen oppinut viihdyttämään itseäni ja viihtymään keskenäni, enkä ikinä ole kokenut tarvitsevani muiden ihmisten läsnäoloa pystyäkseni nauttimaan olemisesta ja elämisestä. Ehkä kyse on jopa ollut siitä, että olen kokenut elämän olevan helpompaa sisäisissä maailmoissa eläen ja fantasioissa seikkaillen kuin oikean maailman haasteita käsitellen. Jos minulla ei olisi ollut aikanaan mahdollisuutta paeta realiteetteja kirjojen ja videopelien maailmaan, saattaisin tänään olla vain varjo oikeasta ihmisestä, yksi niistä jotka pakenevat maailmaa päihteisiin. Ehkä en olisi enää edes olemassa ja ehkä tuossa tapauksessa olisi parempi niin.
Ensirakkauteni oli sisimmiltään samanlainen. Sekin oli nuoresta saakka uiskennellut lähinnä oman pään sisällä ja rakennellut fantastisia maailmoja vailla sääntöjä. Meillä natsasi heti hyvin yhteen. Pitkiä keskusteluja viinilasillisten äärellä kaikesta taivaan ja maan välillä ja yhteinen, vähän kieroutunut ja synkkä huumorintaju hitsasivat meitä yhteen niin tiiviisti, että ystävyydestä muotoutui hiljalleen jotain muuta. Kaksi ihmistä kuplan ulkopuolella ottivat toisiaan kädestä kiinni. Kumpikin ymmärsi toisen tarvetta päänsisäisille retkille ja pystyttiin hienosti olemaan yhdessä mutta tarvittaessa erikseen. Kuten aiemmassa tekstissäni kerroinkin jo, kaikesta hyvästä huolimatta homma meni aikanaan pipariksi.
Siirtyminen tästä ihan erilaiseen parisuhteeseen oli aikanaan tosi kiehtovaa. Uusi nainen oli ulospäinsuuntautunut ja ainakin näytti tietävän mitä halusi. Kyllä me saatiin hommat sujumaan ihan kivasti, kun oltiin kahdestaan. Sain usein omaa tilaa, vaikka sitä jouduinkin toisinaan vaatimaan, mistä tuli vähän halju olo. ”Etkö sä halua olla mun seurassa” oli lause, jonka kuulin päässäni sen toisen usein sanovan, vaikkei se sitä tainnut vielä tuolloin kertaakaan sanoa ääneen. Huono omatunto tuli oman ajan tarvitsemisesta ja päätin, että asia pitää korjata.
Lapsen tullessa kaikki meni huonompaan suuntaan. Olin liki 30 vuotta elänyt omissa maailmoissani ja nyt oli aika ottaa itseä niskasta kiinni, koska olin nyt isä ja mulla oli perhe josta oli pidettävä huolta. Aloin pärjätä ihan perkeleesti. Hoidin vauvan syötöt öisin, että helposti väsähtävällä äidillä olisi mahdollisimman paljon energiaa hoitaa hommat seuraavan päivän ajan, kun olin töissä. Töistä tultuani, päivällisen jälkeen lähdin usein vauvan kanssa pitkälle kävelylle, että äiti saisi omaa aikaa. Nuo kävelyt olivat kyllä itsellenikin mieluisia, koska ne olivat harvoja hetkiä kun sain olla rauhassa ajatusteni kanssa. Kyllä vauvan äitikin välillä noilla kävelyillä kävi, jonka ajan käytin lähinnä nukkumiseen.
Arki iski niin lujaa päin näköä, että lakkasin hiljalleen nauttimasta niistäkin hetkistä, kun niihin omiin juttuihin olisi ollut mahdollisuus. Sain toisinaan ”vapaita” viikonloppuja kun pyysin, voisiko perhe lähteä vaikka mummulaan, mutten osannut tarttua oikein mihinkään mieluisaan. Videopelit jäivät vähemmälle, lukemiseen ei jaksanut keskittyä, eikä varsinkaan kirjoittamiseen. Vapaa-aika oli käytännössä joko nukkumista tai Netflixiä. Silloinen puolisoni oli varmasti ihmeissään, kun olin koko ajan väsyneen oloinen, eikä se lukuisista keskusteluista huolimatta koskaan tainnut oikein käsittää, miksi ihmeessä halusin olla erossa niistä, mun perheestäni. Tilanne oli lopulta sellainen, että kun noita vapaaviikonloppuja tuli, en enää edes harkinnut mihinkään sosiaalisiin rientoihin lähtemistä. Laitoin vain kännykän pois päältä ja makasin sohvalla tekemättä yhtään mitään, odottamassa että arki palaisi.
Koska en muutakaan osannut tehdä, tein sitten kotitöitä ja pitkää päivää töissä. Tiskasin, pyykkäsin ja touhusin koko ajan jotain ”järkevää”. Tein kaiken tosi hyvin, mutta menin pahasti piippuun. ”All work and no play makes Jack a dull boy”. Seksi ja läheisyyskin muuttui osaksi tätä kaikkea suorittamista ja siinä kohdassa alkoi hommat kusta. Muututtiin hiljalleen kämppiksiksi ja lopulta erottiin. Ihan hyvä ratkaisu siinä kohdassa.
Ero oli helvetin hyvä juttu. Sain vedettyä pitkästä aikaa keuhkot täyteen ilmaan ja sain oltua lapsellenikin paljon parempi vanhempi, koska siihen oli energiaa. Joka toinen viikko sain ladata itseäni ja joka toinen sain olla hyvä isä maailman ihanimmalle pikkupojalle. Näillä main aloin tajuta hiljalleen, ettei mussa ehkä sittenkään ole mitään vikaa, tarvitsen vain aikaa ja mahdollisuuksia latautua, tehdä omia juttuja.
Kymmenisen kuukautta eron jälkeen törmäsin sitten nykyiseen vaimooni eräällä keikalla. Meillä iski sielut kipinää välittömästi. Se on pohjimmiltaan kovin samanlainen kuin minäkin, ymmärretään toisiamme ja toistemme tarvetta eristäytyä toisinaan kaikesta. Tämä kuulostaa omituiselta, mutta vaimoni kanssa vietetty aika on niin lähellä yksinoloa kuin mahdollista, eikä tässä lauseessa ole hiukkaakaan negatiivista sävyä. Me pystytään olemaan yksin yhdessä todella hyvin, mikä on suorastaan maagista.
Puoli vuotta tapaamisen jälkeen asuttiin jo yhdessä ja tultiin raskaaksi. Vauva syntyi ja mulla näkyi merkkejä vanhasta. Piti jotenkin saada asioita tapahtumaan, huoltaa kaikki ja pärjätä. Varmistaa, ettei äiti vain pääse väsähtämään.
Kaikki on nyt kuitenkin ihan toisin kuin viime kerralla. Toistuvasti, kun vaimo huomaa mun touhuavan peräsuoli pitkällä, se katsoo mua lempeästi, ottaa syliin ja moittii Touhu-Tyypiksi. Se osaa kertoa mulle monin eri tavoin, ettei mun tarvitse pärjätä niin kovin paljoa, ettei tarvitse olla supermies ja kaiken järjestäjä, että se rakastaa mua joka tapauksessa hirveän paljon. Tehdään huomenna, kyllä sen ehtii, älä siitä välitä. Hauskinta on, että olen itsekin pohjimmiltani todella rento ja suurpiirteinen, mitä tulee vaikkapa kotitöihin, mutta lasten saaminen ja ehkä se edellinen parisuhde ovat laittaneet ajatukset vähän vinksalleen sen suhteen, miten olla hyvä isä ja puoliso. Hirvittävän kärsivällisesti tuo kuitenkin suhtautuu kaikkeen tähän. Se ymmärtää mistä kaikki johtuu ja vaikka varmasti joskus ärsyttää tämä minun poukkoilu ja säätäminen, se suhtautuu siihen rauhallisesti, rakkaudella ja tukien. Se näkee mut ihan paljaana ja tykkää silti.
Edistystä on tapahtunut jo nyt, koska osaan esimerkiksi toisinaan rauhoittua kirjoittamaan, VAIKKA on perhettä ympärillä. Se ei ole automaattista ja välillä vähän kiristää, mutta reippaasti parempaan suuntaan ollaan menossa. Mä olen viimein löytänyt sellaisen kodin, jossa saan olla oma itseni.
Joka ikinen päivä mä tunnen itseni rakastetuksi juuri tällaisena ja joka ikinen päivä musta tulee vähän parempi ja vahvempi. Jonain päivänä kaikki vanha on karistettu ja sydän saa lopultakin levätä.
