Puolison kynästä: Kiitos

Elämällä on taipumus kulkea ja asioiden tapahtua, hyvien ja huonojen.

Sitä vastaan voi taistella tai sen voi hyväksyä. Miten elämää vastaan taistellaan?

Haluankin nyt käyttää nämä rivit ihmisten kiittämiseen, sillä kaikki nämä kohtaamiset ja elämäni ihmiset ovat tavalla tai toisella muokanneet minusta sen mitä tänään olen. Osa määrittävistä kohtaamisista on hyvinkin lyhyitä, enää pelkkiä kevyitä tuoksuja ajatuksen pinnalla. Osa taas on suuria, sellaisia joista ei koskaan pääse kokonaan irti, mutta jotka jalostavat minua koko ajan paremmaksi ihmiseksi.

Kiitos vanhemmilleni melko holtittomasta sikiämisestä. Kun keskeneräiset ihmiset tekevät lapsen keskeneräisiin elämiinsä, mitä hyvää siitä voi tulla? Siitä voi tulla elävä ja hengittävä, ihan oikea ihmislapsi joka joskus saa kokea onnentunteita ja aitoa rakkautta. Vanhemmuus on vaikeaa, eikä vähiten siihen kuuluvan vastuun vuoksi. Vastuun siitä, että lapsi tuntee itsensä tärkeäksi, rakastetuksi ja riittäväksi ihan omana itsenään. Tämän vastuun ohittaminen voi joko rikkoa tai vahvistaa lasta, omassa tapauksessani ehkä vähän molempia. Haparoiva vanhemmuus, alkoholismi ja tyytymättömyys asioiden tilaan eivät suoraan sanoen ravitse kasvavaa lasta, mutta usein se asfaltin rakoonkin pudonnut siemen alkaa itää, vaikkei sitä kasteltaisikaan. Vähän ehkä nahistuneena, mutta elossa ja sitkeänä.

Kiitos lapsuudenystävieni perheille, kun sain nähdä sinne toisellekin puolelle. Yksi lämpimimmistä lapsuuden muistoista on kesät luokkakaverini kesämökillä ja koulupäivän jälkeiset iltapäivät niiden kotona. Oli jotenkin tosi juhlallista istua yhdessä pöytään päivälliselle ja jutella päivän asioista. Niiden kotona lapset olivat osa perhettä, ei mitään ylimääräistä tai pakollista. Jollen olisi päässyt näkemään tuolloin oikeaa olemista ja aitoa lämpöä, olisin saattanut menettää toivoni jo varhain.

Kiitos niille muutamille lastensuojelulaitoksen työntekijöistä, jotka halusivat ja osasivat nähdä minut. Koulussa oli hankalaa ja tuli tehtyä pieniä konnuuksia ja häijyyksiä jatkuvasti, mutta nämä tyypit vain halasivat ja kertoivat, että olen arvokas. Erityiskiitos A:lle, joka oli työharjoittelussa yhdessä laitoksista. Hän vahvisti ja tuki niitä harrastuksiani jotka olivat mulle tärkeitä, osasi keskustella niistä kanssani ja tehtiin niitä yhdessä. Noihin aikoihin A oli niitä harvoja, jonka näkemisestä ilahduin aina aidosti. Ehkä roikuinkin vähän, kun olin löytänyt niin turvallisen ja hyvän aikuisen, mutta onneksi se ei tuntunut sitä haittaavan. Ajan kuluessa nämä harrastukset jalostuivat ja nyt jälkeenpäin ajatellen yksi suurimmista vaikuttajista sille, että kirjoitan paljon, on nimenomaan A:n tuki yhdessä tärkeässä vaiheessa.

Kiitos yläasteaikaiselle bestikselleni, jonka kanssa saatiin yhdessä olla hylkiöitä. Se oli ystävyys, jonka tuolloin ehkä tarvitsin. Kyllä me pärjättiin ja vitut kaikista muista. Keksittiin tarinoita ja seikkailtiin huimasti, ilman mitään rajoja. Ikävä kyllä sillä lähti jossain vaiheessa hommat väärään suuntaan, vaikka valonpilkahduksia välillä näkyikin. Toivottavasti se on nykyään kunnossa.

Kiitos T, kun otit nahistuneen, syrjäytyneen ja pahalta haisevan 22-vuotiaan kokeeksi lyhyeen työharjoitteluun. Harvat ovat ne asiat, jotka ovat vaikuttaneet itsetunnon kehittymiseen niin paljon kuin ne pari ensimmäistä vuotta työelämän nurkassa kiinni. Harjoittelujaksojen päätyttyä olinkin jo vähän tuoreemmassa kunnossa, monessakin mielessä. Me nähtiin joku aika sitten ja kiitin sitä lämpimästi hänen päätöksestään ottaa riski ja uskoa johonkin. Aika pienillä teoilla me voidaan vaikuttaa toistemme elämiin suunnattomasti. Kiitos myös silloisille työtovereilleni, erityisesti K:lle. Se otti minut siipiensä suojaan eikä päästänyt irti ennen kuin elämä päästi siitä.

Kiitos ensirakkaudelleni, kun pääsin tuntemaan ensimmäiset kunnolliset sydämen pakahtumiset, epätietoisuudet ja täyttymykset kanssasi. Haparoivat ensikokemukset parisuhteesta pitää käydä läpi ennen kuin voi sanoa osaavansa yhtään mitään. Välillä oli yhtä helvettiä, välillä taivaallisen ihanaa. Siinä oli samassa paketissa sielujen sympatiaa ja niin perustavanlaatuisia eroja, että loppu häämötti jo alussa. Kolme kaunista ja kasvattavaa vuotta, jotka saivat mut tuntemaan itseni toisinaan ensimmäistä kertaa todella kauniiksi.

Kiitos ensimmäisen lapseni äidille, jonka kanssa vietetyistä kuudesta vuodesta valtaosa oli ihan mukavaa. Noiden vuosien aikana opin, että keskustelu ja asioiden ääneen sanominen on todella tärkeää yhteistä elämää tehdessä, enkä varmaan edelleenkään osaisi ottaa asioita puheeksi, jollen sitä olisi tuolloin opetellut. Lopulta kuitenkin, kun odotukset, toiveet ja vaatimukset syrjäyttivät hyväksynnän, korttitalo alkoi kaatua. Toki myös ensimmäisen lapsen syntymä kolmekymppiselle miehelle, jolla itsellään ei edes ole sisaruksia, oli yllättävän kova kulttuurishokki, josta toivutaan vielä tänäkin päivänä. 

Kiitos eläkeikäiselle, pian parikymppiselle kissarouvalle, joka on kulkenut mukana kaikki nämä vuodet ja kiertynyt kehräten kerälle viereeni, oli päivä ollut millainen tahansa. Paljon ollaan yhdessä nähty ja koettu, enkä parempaa lemmikkiä voisi itselleni toivoa. 

Viimeisimmän kiitoksista haluan antaa toisen lapseni äidille ja aviovaimolleni, tämän blogin varsinaiselle kirjoittajalle ja elämäni rakkaudelle. Kiitos, kun hyväksyt mut juuri tällaisena. Kiitos kun osaat ilmaista ja ottaa myös vastaan rakkautta. Kiitos maailman ihanimmasta vauvasta. Kiitos kauniista sanoistasi ja teoistasi ihan joka päivä. Kiitos kun saat mut tuntemaan itseni kauniiksi, vahvaksi ja viisaaksi. Kiitos ihan uudesta, rakkautta ja hyväksyntää pursuavasta elämästä. 

Kaikki mitä koskaan on tapahtunut, on tuonut tämän hetken ja elämän, enkä voisi onnellisempi olla.

Just tässä mun kuuluu ollakin.

Kiitos.

aaaaa.jpg

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *