Vauvavuodet eivät ole veljeksiä

Ennen esikoiseni syntymää olin täynnä ahdistusta, pelkoja ja hermostuneisuutta. Pelkäsin synnytystä valtavan paljon: Kestäisinkö sen kivun? Menisikö kaikki hyvin? Mietin, miten osaisin käsitellä omaa vauvaani, ja miten ihmeessä onnistuisin olemaan hyvä äiti. Murehdin, miten jaksamiseni ja voimani riittäisivät vetämään vauvavuoden läpi. 

Synnytys oli helvetillisen kivulias, mutta sentään nopea. Muistoksi jäi episiotomia-arpi, jonka paranemiseen tarvittiin aikoinaan yksityisellä lääkärillä käyminen, koska julkisella puolella huoltani arven paranemisesta ei otettu vakavasti. En tiedä, kuinka vakavasti otettava potilas olin väsyneissä hormonihuuru-imetyspaniikeissani. Mutta ihmistä tunnekuohun alla tulisi aina kuunnella.

Rakastuin esikoiseeni hitaasti. En aluksi oikein osannut leperrellä ja ihastua, vaikka kyseessä oli oma lapseni ja toteutunut unelmani. Olin aina halunnut äidiksi, mutta rakkauden kanavoiminen vauvaan tuntui jotenkin vaikealta. Koin valtavaa epävarmuutta siitä, teinkö kaiken oikein. Suoritin säntillisesti kaikki perushoidolliset toimenpiteet. Esikoinen oli aina täydellisen puhdas. Tarkkailin ja täytin vauvan tarpeita niin orjallisesti, että suihkussa piipahtaminenkin oli työn ja tuskan takana. 

Kun neuvolassa kehuttiin minun ja vauvan välistä vuorovaikutusta, olin valtavan huojentunut. Jokin tunnustus asioiden oikein tekemisestä! Jälkeenpäin ajatellen taisin olla esikoiseni isälle vähän kateellinenkin siitä, että hän rakastui vauvaan välittömästi, ja osasi näyttää tunteensa lapselleen. Samalla oli hienoa, että olin pystynyt lahjoittamaan hänelle suurten tunteiden pysyvän kohteen. Ristiriitaisia tunteita, ristiriitaisia aikoja.

Vauvalle uhrattu, muuttunut vartaloni aiheutti myös epävarmuutta ja häpeää. Mikään minussa ei tuntunut enää sirolta ja kauniilta. Imetys sai rinnat suihkuamaan maitoa epäsopivissa paikoissa ja hiukset tippumaan tukkoina päästä. Viikkokausien jälkivuoto ällötti ja edellämainittu arpi oli aivan oma, inhottava lukunsa. Olisin suunnattomasti tarvinnut rohkaisua, hellyyttä ja hyväksyntää uudenlaiselle vartalolleni. 

Pikku hiljaa opin ja ymmärsin, että ei minun ole pakko muuttua ihan eri ihmiseksi vain, koska olin tullut äidiksi. Mitä vanhemmaksi esikoiseni on kasvanut, sitä itseni näköisemmäksi äidiksi olen muuttunut. Pusken arkea eteenpäin lämmöllä, rakkaudella, huumorilla ja tarpeen vaatiessa melkoisella jämäkkyydelläkin. Yhden kylmän ja onnettoman kodin sijasta esikoisellani on nyt kaksi onnellista ja rakastavaa kotia. Hän vaikuttaa elämäänsä tyytyväiseltä, tasapainoiselta lapselta. Olen siitä tavattoman onnellinen. Hänen vanhempansa valitsivat toisensa väärin, mutta hänessä on kaikki oikein.

Tulin toista kertaa raskaaksi varaslähdöllä. Yllätyksenä, vuotta etuajassa suunnitellusta. Hedelmällisyyteni on valtavan etuoikeutettua, tiedostan sen. Oli päivänselvää, että pidämme vauvan, niin suuri on rakkautemme. Nyt vain jouduimme hieman pikakelauksella ja intensiiviversiona tutustumaan toisiimme, jotta meillä olisi antaa vahva yhteinen perusta uudelle ihmiselle. 

Raskauspahointi löi ylitseni hukuttavina aaltoina. Työpäivän jälkeen vetäydyin pimennettyyn makuuhuoneeseen, josta poistuin lähinnä näykkimään päivällistä ja iltapalaa. Voimakkaat hajut, maut ja valot ällöttivät. Ruokakaupassa käyminen oli tuskallista. Keskiraskaus oli suhteellisen miellyttävää aikaa. Loppuraskaudesta vartaloni keräsi kiloja kiihtyvää tahtia, ja lopulta olin todella vaivainen valas. Kyllä otti itsenäiselle naiselle koville se. Mieheni sai solmia kengännauhojani pari kuukautta.

Mitä lähempänä toinen synnytys oli, sitä tyynempi kuitenkin oli sisimpäni. Alkuraskaudessa kävimme läpi muutamat vaikeat keskustelut, jotta kykenimme antautumaan tälle rakkaudelle ja yhteiselle tulevaisuudelle. Raivasimme pöydän, jonka jälkeen olemme kattaneet sitä kauniisti. Mieheni rakasti kasvavaa vauvavatsaani ja koko hedelmällisyyttä uhkuvaa vartaloani niin lämpimästi ja hellästi, että pyyhin sen johdosta välillä silmäkulmiani. 

Kuopuksen synnytys oli lähes helppoa esikoiseen verrattuna. Menin, pusersin, ja sain syliini rakkauspötkylän. Spinaalipuudutus on rakkauden jälkeen suomen kielen toiseksi kaunein sana! Osasin kertoa kätilöille tuntemuksistani ja toiveistani. Ensimmäisellä kerralla lähinnä pidättelin paniikkia ja siedin saatanallista kipua. Kuopuksen tultua päivänvaloon sanoin helpottuneesti ja ihastuneesti: ”Siinä sinä nyt sitten olet.” Ja minä olin jo valmiiksi äiti, paljon valmiimpi jakamaan sydäntäni vielä yhdelle uudelle rakkaalle. Olin jo kerran selvinnyt kaikesta, miksi en siis uudestaankin. 

Tällä kertaa minä osasin rakastua heti. Ymmärsin vauvan ihmeellisyyden. Hän oli päättänyt tulla maailmaan lupaa kysymättä, mikä sopi meille hulluille heittäytyjille lopulta oikein hyvin. On tavattoman hienoa kokea vauvavuosi uudelleen niin, että olen varmempi ja valmiimpi, rennompi ja rauhallisempi. Osaan pysähtyä nauttimaan läsnäolemisesta, pienten hetkien ihmeellisyydestä silloin, kun ne tapahtuvat. Ei ole mihinkään kiire. Minä olen juuri hyvä äiti lapsilleni, koska ne ovat minun lapsiani. Minä riitän. Tämä perhe on täynnä lämpöä ja rakkautta, ja se sanotaan ääneen joka päivä. Olen oikeassa paikassa, ja se on elämässäni kaikkein tärkeintä.

Sisältö on aina tärkeämpää kuin muoto.