Voikukkalapsia

Kerron itselleni lapsuudestani kahta eri tarinaa. Toisen tarinan ovat värittäneet voikukat, joita lapsuudenkotini piha oli kesäisin täynnä. Kylvin pikkusiskoni kanssa voikukkien keskellä muovisessa, pinkissä lasten ammeessa. Äiti leipoi usein pullaa. Ruoaksi oli usein kalapuikkoja. Vietimme paljon aikaa kirjastossa, jonne raidallinen kissamme kerran seurasi meitä. Otin kissan syliini ja kantelin sitä pitkin kirjastoa. Kirjastontäti ihasteli kissaa. Leikin usein yksikseni leikkejä, joihin uppouduin tuntikausiksi.

Toinenkin tarina on yhtä totta. Siinä minä olen asfaltin läpi kasvava voikukkalapsi. Äitini sairasti synnytyksenjälkeistä masennusta saatuaan minut. Isäni on kertonut hoitaneensa minua hyvin paljon, kun olin vauva. En ole uskaltanut kysellä tästä oikein mitään, aihe tuntuu liian herkältä. Viime aikoina olen miettinyt, millaisia puutoksia varhaisessa vuorovaikutuksessani on äitini masennuksen vuoksi ollut, ja miten ne ovat kenties vaikuttaneet elämääni. Ainakin olen tietoisesti työstänyt omia vuorovaikutustaitojani koko aikuisikäni.

Sain kaksi pikkusiskoa. Olin heitä kohtaan vahvan suojelevainen. Isäni joi paljon, kun olin lapsi. Esikoisena muistanen kirkkaimmin, miltä isän ryyppäysreissujen jälkeiset, rajut oksennuskohtaukset vessassa kuulostivat. Pelkäsin isän kuolevan oksentamiseen. Isä ei koskaan ollut väkivaltainen humalassa. Eikä selvin päinkään. Mutta toki hän oli kykenemätön osallistumaan kodin hoitamiseen tai leikkimään kanssamme. Humalassa hän vain nuokkui istuen paikoillaan hiljaa, kuunnellen äitini itkua, huutoja ja kysymyksiä siitä, miksi hän joi. Isäni ei osannut kuin hokea anteeksi. Äitini vastasi, ettei se riitä. Useimmiten nämä heidän välisensä riidat käytiin keittiössä. Huoneeni oli keittiön vieressä, ja viihdyin huoneessani paljon, piirrellen, lukien, kirjoittaen, kuunnellen musiikkia. Kuulin riidoista jokaisen sanan. Joka kerta. Ne kuristivat kurkkuani. Kun minun oli syystä tai toisesta lähdettävä huoneestani, vedin haarniskan ylleni, avasin oven, tervehdin iloisesti vanhempiani kesken riidan, ja menin katsomaan, mitä siskoilleni kuului. Usein he olivat olohuoneessa, hieman pelokkaina tai puuhastelemassa jotakin. Vakuutin heille useasti, ettei ollut mitään hätää, ja yritin keksiä kivaa tekemistä viemään ajatukset muualle. 

Selvin päin isäni on ihana. Tänäkin päivänä. Nyt hän ottaa vapisevin käsin lapsenlapsiaan syliinsä ja sanoo, että vaariksi tuleminen on paras asia hänen elämässään. Hän sanoo tehneensä sentään jotain oikein. Minä vastaan, että pidä nyt itsestäsi hyvää huolta, jotta näet näiden kasvavan. Aikuisena olen tajunnut isän juomisen johtuvan ujoudesta ja vaikeuksista ilmaista tunteita. Ehkä myös pelosta, ettei kelpaa tai onnistu olemaan odotusten mukaisesti. Juhlapyhät ja sukujuhlat hän vietti harvoin selvin päin. Oli toistuva kuvio kuunnella kuljettajan paikalla istuvan äitini ripittävän repsikan paikalla istuvaa, humalaista isääni hetkeä ennen kuin olisi pitänyt lähteä sukujuhliin. Usein äitini päätti ajaa isäni takaisin kotiin, ja lähdimme uudemman kerran juhliin ilman häntä. Me lapset istuimme takapenkillä hiljaa, kunnes kevensin tunnelman rupattelemalla niitä näitä, kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan.

Äitini masennuskaudet tuntuvat liittyneen suuriin elämänmuutoksiin. Olin kymmenen vanha, kun muutimme kylän toiselle laidalle. Uusi koti oli ihana ja tilava, pihakin suuri ja seikkailuihin kutsuva. Me lapset olimme siinä kodissa heti onnellisia. Äitini jäi sängynpohjalle. En tiedä, miten se kesä luovittiin läpi. Muistan, että meillä kävi kodinhoitaja siivoamassa. Mukava, tavattoman toimelias ja terhakka nainen. Kai kodinhoitajien on oltavakin sellaisia. Muistan, kuinka kävin kahdestaan isäni kanssa kaupassa, ennen kuin menimme katsomaan äitiä sairaalaan, jossa hän oli lyhyellä hoitojaksolla. Isällä oli vaaleansininen kauluspaita, ja nostellessaan painavia kauppakasseja hänen suunsa vääntyi tuskalliseen irveeseen ja haistoin hien. Oli kuuma päivä.

Masennuskausi seurasi myös siitä, kun muutin 16-vuotiaana pois kotoa käydäkseni sujuvammin lukiota toisella paikkakunnalla. Asuin yhdessä ystäväni kanssa. Olimme suosittuja, koska meillä saattoi olla rennosti ilman aikuisten valvovia silmiä. Elämäni oli yhtäkkiä hillittömän hienoa ja itsenäistä. Siihen nähden oli kouraiseva kontrasti tulla kotiin viikonlopuksi, pahoinvoivan äidin luo. En ymmärtänyt, miksei hän voinut iloita kanssani uudesta elämänvaiheestani. Muistan, kuinka meillä kävi kotona kaksi naista keskustelemassa koko perheen kesken äidin tilanteesta. Kerroin kirkkaana ja varmana nauttivani elämästäni todella paljon, ja että toivoisin äidilleni samaa. Masentunut on kuitenkin syvällä harmaiden harsojen peitossa…

Viimeisin masennuskausi sijoittuu aikaan, jolloin nuorin siskoni muutti pois kotoa. Äitini koki identiteettikriisin. Mitä hän on nyt, kun ei ole ketään huolehdittavana? Kuka hän edes on? Mitä hän haluaisi tehdä nyt, kun onkin aikaa tehdä vaikka mitä? Kävin hänen kanssaan pitkiä keskusteluja keittiönpöydän ääressä. Heitin kaapeista vanhentuneita ruokia roskiin, koska äidilläni ei ollut voimia sellaiseen. Tunsin itseni hyvin aikuiseksi. En tiedä, mikä kaikki vaikutti kaikkeen, mutta itsellänikin oli samoihin aikoihin ollut jo pitkään paha olla. Omassa elämässäni asiat kärjistyivät avioeroon, jonka jälkeen aloin hehkua. Mutta se on jo toinen tarina. Äitini löysi rauhan lastenlastensa hoivaamisesta, kirjojen lukemisesta ja kukkien hoitamisesta. Onnellisimmillaan hän on kutsuessaan laumansa kokoon juhlapäivien kunniaksi. Me tyttäret levittäydymme pitkin olohuonetta  (tai kesäisin pitkin pihaa) puolisoinemme ja lapsinemme, ja talo on täynnä lämpöä ja naurua.

Me kaikki selvisimme yhdessä vaikeista vuosista, jotka tapahtuessaan tuntuivat loputtomilta. Vanhempani pysyivät yhdessä, vaikka siltä ei aina vaikuttanutkaan. Tänä päivänä lapsuudenperheeni on mitä lämminhenkisin. Kaikki tukevat ja auttavat toisiaan parhaansa mukaan. Olen tästä tavattoman kiitollinen ja onnellinen.

Lapsena suurin pelkoni oli, että Joku veisi meidät lapset pois kotoa. Tulisi katsomaan ja olisi sitä mieltä, että täällä ei voi asua. Oli sotkuista ja välillä koin turvattomuutta, kun vanhempiin ei saanut oikein keskusteluyhteyttä päihde- ja mielenterveysongelmien vuoksi. Oli kuitenkin aina ruokaa pöydässä ja puhtaita vaatteita. Koulussa opettaja kerran kysyi luokan edestä, onko kenenkään kotona ongelmia alkoholin kanssa. Sisälläni kuohui ja kämmeneni hikosivat, mutta nielaisin ja vedin ylleni tyyneyden panssarin. En edes osaa kuvitella, kuka luokaltani olisi voinut vastata julkisesti ”kyllä”. Useimmiten lapsi suojelee vanhempiaan, eikä mistään hinnasta halua pois kotoa. 

Pitkään häpesin lähtökohtiani. Ajattelin  olevani niiden vuoksi jotenkin merkitty. Olin pitkälle yli kahdenkymmenen, kun valaistuin asian suhteen. Menneisyyteni ei määrittele tulevaisuuttani. Rakennan sen itse. Olen elättänyt itseni 18-vuotiaasta lähtien paiskimalla lujasti töitä. Joskus kolmeakin yhtä aikaa. Olen päässyt elämässäni hyvään paikkaan, täysin omilla ansioillani. Olen toteuttanut monia unelmiani. Olen ”näyttänyt kaikille”, kunnes totesin, että riittää kun olen itse tyytyväinen tekemisiini.

Taannoin vanhempi pikkusiskoni totesi näin: ”Kyllä mä muistan, että meillä oli ihan onnellinen lapsuus.” 

Sydämeni täyttyi huojennuksella. Hartioiltani tippui taakkaa pois. Olin onnistunut tehtävässäni.

sisters.jpg

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *