”Ei se haittaa, että menet yöksi kotiin, äiti.”

Neulakammoiselle Pojalle laitettiin tänään keskuslaskimokatetri helpottamaan sädehoitojakson ajan anestesioita ja verinäytteiden ottoa. Samalla otettiin selkäydinnesteestä näyte, sillä kasvain on sensorttinen, että se saattaa levitä selkäytimeenkin. Magneettikuvat kuulemma näyttävät puhtailta, mutta tahtovat varmuuden ihan solutasolla, ja se on minusta hienoa. Sen verran tuskainen Poika kuitenkin on, että hän joutui jäämään osastolle yöksi, kun taas minä lähdin lyllertämään ja busseilla suhaamaan kotiin. Vaikka sairaalassamme saa priimaa hoitoa, ovat sen tilat monilta osin auttamattomasti vanhentuneet, eikä lasten syöpätautien osasto ole mikään poikkeus. Onneksi Poika on tämän kesän jäljiltä sen verran tottunut potilas, ettei hän hirveän ponnekkaasti edes protestoinut kuullessaan jäävänsä yöksi yksin. 

”Eikä se haittaa, että sä menet yöksi kotiin, äiti. Sä tulet kuitenkin aamulla takaisin heti. Sillä aikaa mulla on tässä Tikru ja Tsormtruupperi* pitämässä musta huolta ja jos tulee sellainen oikea hätä, niin mä painan nappia, ja hoitaja tulee. Siksi ne täällä on töissä, että ne auttaa lapsia! Ja sitten on kanssa suojelusenkeleitä ja Taivaan Isä.”

Niinpä niin. Vielä kun äitistäkin tuntuisi siltä, että ei se haittaa. Itkuksi tämä kotiinlähtö menee minulta joka kerta edelleenkin siinä vaiheessa, kun olen heipat ja pusut antanut ja lähden marssimaan huoneesta pois. Lastenosastoilla ei kukaan asiaa sen kummemmin tunnu ihmettelevän, mutta jos asia vaivaa vielä bussipysäkilläkin, saa vähän pitkiä katseita. Kokeiltu on.

Mutta joo. Huomenna Poika pääsee kotilomalle, ellei yöllä mitään ihmeitä ilmaannu. Sunnuntaina poikkeamme osastolla huuhteluttamassa katetrin ja opettelemassa sen juuren puhdistusta. Keskiviikolle on sovittu sädehoidon suunnittelukäynti (joka vaatii ilmeisesti anestesian, kun Pojalle tehdään sädehoitoa varten maski) ja varsinainen sädehoitojakso alkaa sitten seuraavan viikon maanantaina. Sitä seuraavaan viiteen viikkoon ei paljon tarvitse siis miettiä, mitä tehdä arkipäivinä: pikkusiskot ennen seitsemää päiväkotiin, autolla sairaalalle nälkäisen Pojan kanssa, alkuvalmistelut ja anestesiat kehiin ja menoksi. Anestesian jälkitarkkailua pitäisi jatkaa neljä tuntia, eli pääsemme kotiin joskus lounaan jälkeen.

*) Pojan rakkaat unikaverit.