Kuulumisia
Marraskuun lopulla aloimme kiinnittää huomiota Pojan sinänsä viattomaan oireiluun: vetämättömyyttä, päänsärkyjä, jonkinlaisia tuntopuutoksia, näköhäiriöitä ja afasiaa olimme kohdanneet viimeksi kesällä ja oppineet yhdistämään ne ependymoomaan, aivosyöpään. Kun joulunalusviikolla lähdimme sairaalaan kontrollimagneettikuvaukseen, olimme me vanhemmat jo järjestäneet keskenämme työ- ja opiskelukuviot niin, että minä saisin kouluni päätökseen aikataulussa, mutta Mies pystyisi siinä sivussa tekemään 80% työviikkoa, jottei taloutemme vallan romahtaisi. Kasvaimen uusimista seuraisi uusi leikkaus toipumisaikoineen ja sen päälle sytostaattihoidot. Ostimme lapsille normaalia arvokkaampia joululahjoja, sillä ajattelimme joulun olevan viimeinen edes suhteellisen normaali lajissaan. Panostimme ruokiin ja rauhoitimme joulunpyhät oman perheen kesken vietettäviksi, sillä uusintaleikkaus venähtäisi väkisinkin uuden vuoden puolelle. Ilmoitin ryhmänohjaajalleni, että joutuisin todennäköisesti olemaan pois lähiopetustunneilta alkuvuodesta perhesyistä, mutta lupasin korvata poissaoloni itsenäisellä opiskelulla. Järjestimme kaiken niin, ettemme jäisi yhtä pahasti tyhjän päälle kuin kesäkuussa Aivojutun yllätettyä meidät tyystin.
Magneettikuvat olivat puhtaat. Leikkausarvet olivat pienentyneet ja muutenkin aivokudos oli parantunut niin kuin sen kuuluukin. Myöskään selkäytimestä ei löytynyt mitään. Vuodenvaihteen jälkeen saimme takautuvasti alle 16-vuotiaan vammaistukea puolelta vuodelta, mikä pelasti kesän kolhiman budjettimme takaisin normaalitasolle. Jollain kierolla tapaa jäimmekin taas tyhjän päälle. Kesällä odotimme yhdenlaista arkea mutta saimme syöpäarkea. Talvella odotimme syöpäarkea, saimmekin normiarkea. Parempi niin päin, ei sillä.
Normiarkea on jatkunut nyt puoli vuotta keskuslaskimokatetrin poiston jälkeen. Poika menee esikoulussa ikäistensä kanssa aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Lukea hän ei vielä osaa, mutta matemaattisesti hän on lahjakas. Tulee insinööri-isäänsä, ei ex-kielitieteilijä-äitiinsä siis. Syöpä esiintyy keskusteluissa lasten kanssa enää viikottain, kun ennen sitä vatvottiin päivittäin jokaisen lapsen kanssa yksin.
Seuraavat kontrollit ovat ensi viikolla, maaliskuun viimeisinä päivinä. Miehen kanssa olemme taas vakuuttuneita siitä, että kasvain on palannut: väsymystä, impulsiivisuutta, ärtyneisyyttä, afasiaa, tuntopuutoksia, samat vanhat tutut. En rehellisesti sanottuna tiedä, onko oireita oikeasti vai kiinnitänkö niihin huomiota vain stressikäyrän kohotessa taas syöpäkorkeuksiin. Viikon kuluttua tiedän jo: kuvaus on puoliltapäivin, joten todennäköisesti kuvat ehditään lausua ennen kuin kotiudumme.
Huhtikuun ensimmäisenä arkipäivänä minun pitäisi aloittaa työt unelmatyöpaikassani, oman alani osastolla samaisessa yliopistosairaalassa, jossa Pojan asioilla asioimme. Nähtäväksi jää, kuinka pahasti tunteet pukkaavat pintaan, olettaen siis, että ylipäätään pystyn työt aloittamaan: jos ependymooma on tehnyt comebackin, lienee järkevintä jäädä suoraan kotiin ja ottaa kaikki irti leikkausta edeltävistä normaalimmista viikoista.