Välillä täällä oikeasti murtuu sydän kun kuulee näitä tarinoita oppilaiden arjesta. Sitä joutuu tekemisiin asioiden kanssa joiden kanssa ei itse suomalaisena ole joutunut ”painimaan” koskaan. Ei ole kokemuspohjaa josta ammentaa kokonaisuuden ymmärrystä, toimintamalleja tai sanoja.
Tänään kuulin, että yksi oppilaistani joutuu keskeyttämään koulunkäynnin 20 päivän ajaksi, sillä hänen perheellään ei ole yksinkertaisesti rahaa maksaa koulukyytiä (n 50thb=1,3e) tai koululounasta (30thb=0,90e) näiden päivien ajalta. Perheen äiti on ollut pitkään sairaana, eikä isä ole löytänyt Thaimaasta työtä yrityksistä huolimatta. Isä lähti työn perässä naapurimaahan Myanmariin, mutta siellä oli tullut papereiden kanssa jotain ongelmia (dokumentit olivat käsittääkseni ok, mutta se ei näissä maissa aina tarkoita yhtään mitään) ja sotilaat oli heittänyt hänet sitten vankilaan pariksi viikoksi. Ei onnistunut rahanhankinta, eikä näin ollen lapsi nyt pysty opiskelemaan 20 päivän ajan. Tällaista ei vain ikinä tapahtuisi Suomessa.
Nää summat ei ole mitään isoja, mutta ne on suhteutettuna tänne elintasoon merkittäviä. Vertailuna kerrottakoon, että kansallinen minimipalkka on lain mukaan Thaimaassa 300thb/päivä (=7,8e). Tarjoilijat, rakennusmiehet ym entry-tason hommissa tienaa siis n 9000-10000thb (=263e) kuukaudessa . Opettajantutkinnon suorittanut paikallinen uusi opettaja tienaa n 15000thb(=395e) kuukaudessa. Siitä sitten asumisia, elämisiä, ruokia ja lasten koulutusta maksamaan. Eipä jää sukanvarteen juuri muuta kuin silmukoita.
Oli jäätävä tilanne tajuta etten koskaan ole Suomessa joutunut pohtimaan vastaavia asioita. Ettäkö ei olisi rahaa käydä koulussa tai syödä siellä lounasta. Se on semmoinen etuoikeus jonka puolesta kannattaa ja pitääkin taistella, joka päivä. Mitä varten me maksetaan veroja, jos niillä ei muka saataisi edes lapsia koulutettua niin pitkälle kun älliä riittää? Se, ettei vanhempien lompakon paksuus pääse sanelemaan sitä miten pitkälle jälkikasvu pystyy halutessaan kouluttautumaan, on asiana niin upea ja tärkeä, että sen puolustamiseksi isotkin uhraukset ovat hyväksyttäviä. Koulutuksesta jos leikataan ja säästetään, ollaan tuhon tiellä. Mikä ihme maailmassa voisi muka olla tärkeämpää?
Paikalliset opettajat täällä pyrkivät auttamaan vastaavissa tilanteissa olevia oppilaita tarjoamalla pientä työskentelymahdollisuutta mm. kansliassa (1h=1,3e), ja tätä rahaa oppilas voi sitten käyttää koulun kustannuksiin (vihkot, kynät, uniformut, lounaat jne). Mutta ei näitä paikkoja yksinkertaisesti ole kaikille tarjota. Osalle oppilaista koulu pystyy myöntämään alennusta maksuihin, mutta ei taas tietenkään kaikille. Koululla on myös useita stipendejä käytettävissään, useista eri lähteistä. Osa on paikallisten yritysten rahoittamia, ja sitten on esimerkiksi yksi saksalainen rouva joka tempaisi varainhankinnan merkeissä kotimaassaan heti tsunamin jälkeen. Tämän rouva on jatkanut tätä varainhankintaa nyt yli 10 vuotta, ja edelleen hänen keräämillään varoilla pystytään mahdollistamaan useiden oppilaiden koulutyön jatkuminen joka vuosi.
